—Ketä te haluatte nähdä?—kysyi Nehljudofilta vartijanainen, joka käveli verkkojen välissä.
—Katariina Maslovaa,—sai Nehljudof tuskin sanotuksi.
—Maslova, sinua!—huusi vartijanainen. Maslova katsahti ympärillensä, nosti päänsä ja, povi koholla, Nehljudofille tutulla kernaudella tuli verkon luo tunkeutuen kahden vangin väliin. Hän katsoi kummastellen ja kysyvästi Nehljudofiin, tuntematta tätä.
Päättäen kuitenkin Nehljudofin vaatteista, että tämä oli rikas mies, hän hymähti.
—Minunko luokseni?—sanoi hän kumartaen hymyilevät ja hiukan kierosilmäset kasvonsa verkkoa kohden.
—Minä tahdoin nähdä…—Nehljudof ei tietänyt sanoako: »teitä» eli »sinua», ja päätti sanoa »teitä». Hän ei puhunut tavallista kovemmin:—Minä tahdoin nähdä teitä … minä…
—»Älä siinä turhia vätystä»,—huusi hänen vieressään ryysyinen mies:—»Sano, oletko ottanut vai et?»
—»Mies on kuolemaisillaan, ei siinä enää mikään auta!»—huusi joku toiselta puolelta.
Maslova ei saanut selvää siitä, mitä Nehljudof puhui, mutta tämän kasvojen ilme puhuessa muistutti hänelle äkkiä Nehljudofin. Hän ei voinut uskoa silmiänsä. Hymyily katosi hänen huuliltansa ja otsa alkoi kärsivästi rypistyä.
—On mahdoton kuulla mitä puhutte,—huusi Maslova räpyttäen silmiään ja yhä enemmän rypistäen otsaansa.