—Minä olen tullut…
»Niin, minä teen nyt sitä mikä on velvollisuuteni, minä kadun tekoani», ajatteli Nehljudof.
Ja tuskin oli hän näin ajatellut, kun kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, tykertyivät kaulaan, ja Nehljudof, tarttuen sormin verkon lankoihin, vaikeni koettaen hillitä itkun purskausta.
—»Älä siinä vinkuroi, vaan pysy asiassa» … huudettiin toiselta puolelta.
—»Jumalauta, jos tiedän mitään»,—huusi vanki toiselta.
Nähtyään hänen liikutuksensa Maslova tunsi hänet.
—Ihan hänen näköisensä, vaan en tunne,—huusi Maslova katsomatta Nehljudofiin ja hänen punastuneet kasvonsa synkistyivät vieläkin enemmän.
—Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi,—huusi Nehljudof kovalla äänellä ilman mitään erikoispainoa sanoissa, aivan kuin olisi ulkoläksyä lukenut.
Huudettuaan nämä sanat, häntä alkoi hävettää hän katsahti ympärilleen. Mutta kohta tuli ajatus, että jos hävettää, niin se on sitä parempi, koska hänen juuri täytyykin kantaa häpeätä. Ja hän jatkoi kovalla äänellä:
—Anna minulle anteeksi, minä olen tehnyt sinulle paljon pahaa…