—Kuinka on tänne laskettu? Konttoriin…
—Minulle sanottiin että tirehtööri on täällä,—sanoi Nehljudof ihmetellen sitä levottomuutta, joka ilmausi vääpelissäkin.
Samassa aukeni sisäpuolinen ovi ja sieltä tuli hiestynyt, kiihoittunut
Petrof.
—Kyllä nyt muistaa,—sanoi hän vääpelille. Vääpeli osoitti silmillänsä Nehljudofiin ja Petrof vaikeni, rypisti silmänsä ja meni pois takaoven kautta.
»Kuka tulee muistamaan? Miksi he ovat kaikki niin hämillään? Miksi vääpeli oli tuolle tehnyt jotain merkkejä?» ajatteli Nehljudof.
—Täällä ei saa odottaa, tehkää hyvin, menkää konttoriin, sanoi vääpeli taas Nehljudofille, ja Nehljudof aikoi jo mennä, kun takaovesta tuli tirehtööri vielä enemmän hämillään kuin hänen alamaisensa. Hän huokaili yhtämittaa. Nähtyään Nehljudofin hän sanoi vartijalle:
—Fedorof, tuokaa Maslova konttoriin naisosaston viidennestä.
—Tehkää hyvin,—sanoi hän Nehljudofille. He laskeutuivat jyrkkää rappusta myöten alas pieneen huoneeseen, jossa oli yksi ainoa ikkuna, kirjoituspöytä ja muutamia tuoleja. Tirehtööri istahti.—Raskaita, raskaita velvollisuuksia, sanoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen ja ottaen taas esille paksun paperossin.
—Te olette nähtävästi väsynyt,—sanoi Nehljudof.
—Koko tämä virka väsyttää minua,—hirveän vaikeita velvollisuuksia. Tahtoisi helpottaa vankien oloa, ja syntyy vaan pahempaa; en muuta toivoisi kuin jättää kaikki; hirveän raskaita velvollisuuksia!