Nehljudof ei ymmärtänyt mikä se oli tirehtöörille niin vaikeata, mutta tällä kertaa hän näki hänessä erikoisesti sääliä herättävän, tuskastuneen ja toivottoman mielialan.
—Niin, kyllä uskon että ne ovat hyvin raskaita,—sanoi
Nehljudof.—Mutta miksi te sitten täytätte näitä velvollisuuksia?
—Ei ole varoja, olen perheellinen.
—Mutta jos teille on raskasta…
—No, tiedättekös, toiselta puolen—tuleehan sitä kuitenkin voimiensa mukaan hyötyäkin tuottaneeksi, lieventäneeksi, missä mahdollista. Joku toinen minun asemassani menettelisi ihan toisin. Se on helppo sanoa: yli kaksi tuhatta ihmistä, mutta mimmoisia ihmisiä! Siinä täytyy tietää kuinka suoriutua. Ovat nekin sentään ihmisiä, täytyy niitä surkutella. Mutta eipähän voi päästää heitä valloilleenkaan.—Tirehtööri alkoi kertoa äskeisestä kahakasta vankien kesken, joka oli päättynyt miestappoon.
Kertomuksen keskeytti Maslovan saapuminen vartijan seurassa.
Nehljudof näki Maslovan ovessa silloin kuin tämä ei vielä ollut huomannut tirehtööriä. Hänen kasvonsa olivat punaset. Hän tuli reippaasti vartijan perässä ja keikuttaen päätänsä herkeämättä hymyili. Nähtyään tirehtöörin hän katsoi säikähtyneenä tähän, mutta ojentautui kohta ja reippaasti ja iloisesti kääntyi Nehljudofin puoleen.
—Hyvää päivää,—sanoi hän venyttäen viimeistä sanaa ja hymyillen; ja pudisti voimakkaasti Nehljudofin kättä, aivan toisin kuin sinä kertana.
—Olen tässä tuonut teille valituksen allekirjoitettavaksi,—sanoi Nehljudof vähän ihmetellen sitä reipasta ryhtiä, jolla toinen oli häntä tervehtinyt.—Asianajaja on pannut tämän anomuksen kokoon, ja se on nyt allekirjoitettava ja sitten me lähetämme sen Pietariin.
—Mitäs siinä muuta, jos kirjoitetaan, niin kirjoitetaan. Kaikki on luvallista,—sanoi hän siristäen toista silmäänsä ja hymyillen. Nehljudof otti taskustaan kokoontaitetun paperiarkin ja tuli pöydän luo.