—Saako tässä kirjoittaa?—kysyi hän tirehtööriltä.
—Tule tänne, istu,—sanoi tirehtööri:—tuoss' on sinulle kynä. Osaatko kirjoittaa?
—On joskus osattu,—sanoi Maslova, ja hymyillen, korjattuaan hameensa ja hihansa, istui pöydän ääreen, tarttui kömpelösti pienellä, tarmokkaalla kädellään kynään ja purskahtaen nauruun katsahti Nehljudofiin.
Nehljudof osotti hänelle mitä ja mihin oli kirjoitettava. Hartaasti kastaen kynää ja pudistaen sitä mustepullossa hän kirjoitti nimensä.
—Vieläkö tarvitaan muuta?—kysyi hän katsoen vuoroin Nehljudofiin ja vuoroin tirehtööriin ja asettaen kynän milloin mustepulloon milloin paperille.
—Minulla olisi jotain teille sanottavaa,—sanoi Nehljudof ottaen hänen kädestään kynän.
—Sanokaa pois sitten,—sanoi Maslova ja yhtäkkiä muuttui totiseksi ikäänkuin olisi ruvennut jotain ajattelemaan tai häntä olisi ruvennut nukuttamaan.
Tirehtööri nousi ylös ja läksi huoneesta, ja Nehljudof jäi Maslovan kanssa kahden kesken.
XLVIII.
Vartija, joka oli tuonut Maslovan, istahti ikkunan alustalle tuonnemmaksi pöydästä. Nehljudofille oli tullut ratkaiseva hetki. Hän oli kaiken aikaa moittinut itseänsä siitä, ettei ollut siinä ensi näkemässä sanonut pääasiata hänelle, nimittäin menevänsä naimisiin hänen kanssaan, ja oli nyt lujasti päättänyt sen tehdä. Maslova istui toisella puolella pöytää, Nehljudof istui vastapäätä häntä toisella. Huoneessa oli valoisa, ja Nehljudof näki ensi kerran selvästi, lyhyen välimatkan päästä, hänen kasvonsa: rypyt silmien ja huulien luona ja silmien turpeuden. Ja vielä enemmän kuin ennen rupesi Maslova häntä säälittämään.