Nojautuen pöytää vasten niin ettei hänen puheensa kuuluisi juutalaisen muotoiselle, harmaapartaiselle vartijalle, vaan ainoastaan Maslovalle, sanoi hän:
—Jos tästä paperista ei ole apua, niin kirjoitamme anomuksen
Keisarilliselle Majesteetille. Teemme kaikki, mikä on mahdollista.
—Kun olisi ollut jo ennen hommata hyvä asianajaja…—keskeytti Maslova hänet.—Se minun puolustajani, mikä lie ollut höperö. Hän puhui vaan minulle komplimangeja,—sanoi hän ja rupesi nauramaan.—Kunpa silloin olisivat tienneet että minä olen teidän tuttavanne, kyllä olisi toisin käynyt. Mutta nyt? He ajattelevat että kaikki ovat samallaisia varkaita.
»Kuinka kummallinen hän on tällä kertaa»,—ajatteli Nehljudof ja aikoi juuri tulla omaan asiaansa, kun Maslova rupesi taas puhumaan.
—Niin, kuulkaapas. Siellä meillä on eräs semmoinen mummo, että tiedättekös kaikki oikein ihmettelevät. Semmoinen merkillisen hyvä mummo, ja hän istuu syyttömästi, ja hän, ja poika, ja kaikki tietävät että he ovat syyttömät, mutta heitä on syytetty siitä että ovat sytyttäneet tulipalon, ja nyt ne istuvat. Hän nähkääs sai kuulla että minä olen tuttu teidän kanssanne,—sanoi Maslova pyöritellen päätään ja katsahdellen Nehljudofiin—ja pyysi minua: sano hänelle, sanoi hän, että hän käskisi pojan puheillensa, hän kertoo hänelle kaikki. Menshof on heidän sukunimensäkin. No, teettekös? Se on, tiedättekös, semmoinen merkillisen hyvä mummo, heti näkyy että syyttömästi. Olettehan niin hyvä ja koetatte,—sanoi hän milloin katsahtaen Nehljudofiin milloin laskien silmänsä ja hymyillen.
—Hyvä, hyvä, kyllä koetan tiedustella,—sanoi Nehljudof yhä enemmän ihmetellen toisen käytöksen vapautta.—Mutta olisin tahtonut puhua omasta asiastani teidän kanssanne. Muistattehan mitä puhuin teille sinä kertana?—sanoi hän.
—Paljohan te puhuitte. Mitäs te sitten puhuittekaan?—sanoi Maslova yhä hymyillen ja käännellen päätänsä milloin sinne milloin tänne.
—Puhuin tulleeni pyytämään teiltä anteeksi,—sanoi Nehljudof.
—No yhäkö vaan sitä samaa, anteeksi, anteeksi, mitä siitä nyt on…
Sanoisitte ennen…
—Että minä tahdon sovittaa syyni,—jatkoi Nehljudof,—eikä sovittaa sanoilla, vaan teoilla: Minä olen päättänyt mennä naimisiin teidän kanssanne…