Maslovan kasvoihin ilmausi äkkiä säikähdys. Hänen hiukan kierot silmänsä pysähtyivät ja yhtaikaa sekä katsoivat että olivat katsomatta Nehljudofiin.
—Sitäkö tässä vielä tarvitaan?—sanoi Maslova muuttuen vihasen näköiseksi.
—Tunnen Jumalan edessä että minun on niin tekeminen.
—Ja mitä jumalia olette tässä vielä löytäneet? Puhutte joutavia. Jumalan? Minkä Jumalan? Olisitte silloin muistaneet Jumalaa…—sanoi hän ja pysähtyi suu auki.
Nehljudof tunsi vasta nyt kovan viinanhajun Maslovan suusta, ja ymmärsi miksi tämä oli niin kuohuksissa.
—Rauhoittukaa,—sanoi hän.
—Minulla ei ole mitään rauhoittumista; sinä luulet että minä olen humalassa? Niin olenkin, mutta muistan mitä sanon!—alkoi hän nopeasti puhua ja meni tulipunaseksi,—minä olen Siperiaan tuomittu, huora, mutta sinä olet herra, ruhtinas, etkä sinä yhtään tarvitse tahrata itseäsi minuun. Mene sinä omien ruhtinattariesi luo, minun hintani on kymmenruplanen.
—Vaikka kuinka julmasti puhuisit, et sittenkään voi sanoa sitä, mitä minä tunnen,—sanoi Nehljudof hiljaa ja koko hänen ruumiinsa vapisi,—et voi kuvailla mihin määrään tunnen syyllisyyteni sinun edessäsi.
—Tunnen syyllisyyteni…—matki häntä Maslova vihasesti.—Etpäs silloin tuntenut, vaan pistit käteen 100 ruplaa. Siinä oli sinun maksusi…
—Tiedän, tiedän, mutta mitä nyt on tehtävä?—sanoi Nehljudof.—Nyt olen päättänyt olla jättämättä sinua; mitä olen sanonut sen teenkin.