—Maslova istui jälleen. Hän katsoi alas ja puristi lujasti pienet kätensä ristiin.
Nehljudof seisoi hänen vieressään eikä tiennyt mitä tehdä.
—Et sinä usko minua,—sanoi hän.
—Ettäkö te aijotte mennä naimisiin—se ei tule koskaan tapahtumaan.
Ennen menen vaikka hirteen! Siinä kuulitte.
—Mutta kuitenkin tahdon sinua palvella.
—Se on teidän asianne. Mutta minä en tarvitse teiltä mitään. Sen minä sanon teille totuudessa,—sanoi hän.
—Ja miksi minä en kuollut silloin,—lisäsi hän ja heltyi katketaan itkuun.
Nehljudof ei voinut puhua, toisen kyyneleet tarttuivat häneen.
Maslova nosti silmänsä, katsahti häneen, ikäänkuin kummastui ja alkoi huivilla kuivata poskia myöten vieriviä kyyneleitä.
Vartija lähestyi nyt taas ja muistutti että oli aika erota.