—Mitäs sinä täällä,—kääntyi hän noin viisi- tai kuusivuotiaan tytön puoleen, joka oli tullut huoneeseen ja kääntäen päänsä niin että koko ajan näki Nehljudofin kulki isäänsä kohden.—Katso eteesi ettet putoo,—sanoi tirehtööri hymyillen sille että tyttö eteensä katsomatta takertui mattoon ja hypähti isän luo.
—Jos siis käy päinsä niin lähtisin.
—Maslovaa on nyt vähän sopimaton nähdä,—sanoi tirehtööri.
—Kuinka niin?
—Te olette itse syypää,—sanoi tirehtööri hiukan hymyillen.—Hyvä ruhtinas, älkää antako hänelle rahoja käteen. Jos haluatte, antakaa minulle. Kaikki joutuu hänelle. Eilen olitte varmaan antaneet hänelle rahaa, hän oli saanut käsiinsä viinaa,—mahdotonta on päästä siitä pahasta,—ja tänäpäivänä hän on niin humalassa että oli ruvennut raivoamaan.
—Onko se mahdollista?
—Aivan varmaan,—pitipä minun käyttää ankaruuttakin häntä vastaan—siirsin toiseen koppiin. Muuten hän olisi kylläkin hiljainen nainen. Mutta rahoja älkää suinkaan hänelle antako. Ne on nyt sitälajia väkeä…
—Nehljudof muisti elävästi eilisen tapauksen ja häntä kauhistutti.
—No saisinko sitten tavata Bogoduhofskajaa, sitä valtiollista?—kysyi
Nehljudof hetken vaiti oltuaan.
—Kenties,—sanoi tirehtööri syleillen tyttöä, joka yhä katseli
Nehljudofia, nousi ja hellästi siirtäen tytön syrjään meni eteiseen.