Tuskin oli tirehtööri kipeäsilmäisen piian avulla saanut palttoon yllensä ja päässyt ovesta, kun jo taas alkoivat Clementin liritykset.
—Hän on käynyt musiikkiopistossa, mutta siellä on jotain epäjärjestyksiä. Hänellä on suuri taipumus,—sanoi tirehtööri laskeutuen rappusia alas.—Hän aikoo esiintyä konserteissa.
Tirehtööri tuli Nehljudofin kanssa vankilan eteen. Tirehtöörin lähestyessä aukeni pikku portti silmänräpäyksessä. Tehden kunniaa seurasivat vartijat häntä silmillänsä. Neljä ihmistä ajelluilla päillä tuli eteisessä heitä vastaan kantaen jotakin ämpäreissä, ja kaikki lyyhistyivät kokoon nähtyään tirehtöörin. Yksi erittäinkin kumartui ja synkästi rypistyi, mustat silmät kiiluvina.
—Tämmöistä taipumusta on tietysti kehitettävä edelleen, sitä ei käy hautaaminen, mutta pienessä kortteerissa se tahtoo toisinaan käydä rasittavaksi,—jatkoi tirehtööri keskustelua kääntämättä mitään huomiota näihin vankeihin, ja laahustaen väsynein jaloin tuli Nehljudofin seurassa kokoushuoneeseen.
—Ketä haluaisitte nähdä?—kysyi tirehtööri.
—Bogoduhofskajaa.
—Sehän on tornin puolella? Teidän on vähän odottaminen,—sanoi hän
Nehljudofille.
—Enkö saisi sillä aikaa tavata vankeja Menshofeja—äitiä poikansa kanssa, jotka ovat syytetyt murhapoltosta.
—Se on 21:stä kopista. Voinhan käskeä ne ulos.
—Enkö voisi saada puhua Menshofin kanssa hänen kopissaan?