—Kuinkako oli?—alkoi Maslova äkkiä nopeasti.—Tulin hotelliin, minut saatettiin huoneeseen, siellä oli hän, ja jo hyvin juopuneena.—Maslova lausui hän-sanan erityisellä kauhulla, silmiänsä suurentaen.—Minä tahdoin lähteä, hän ei päästänyt.
Maslova vaikeni ikäänkuin olisi kadottanut ajatuksensa johdon tai muistanut muuta.
—Entä sitten?
—Sitten oltuani siellä jonkun aikaa, läksin pois.
Samassa yleisen syyttäjän apulainen puolittain kohosi, luonnottomasti nojaten toiseen kyynäspäähänsä.
—Teillä on jotakin kysyttävää,—sanoi puheenjohtaja, ja tämän vastattua myöntävästi osotti liikkeellään, että nyt hän saattoi tehdä kysymyksensä:
—Haluaisin tehdä kysymyksen: oliko syytetty ennestään tuttu Simon
Kartinkinin kanssa?—sanoi syyttäjän apulainen katsomatta Maslovaan.
Ja tehtyään tämän kysymyksensä puristi huulensa yhteen ja rypisti otsansa.
Puheenjohtaja toisti kysymyksen. Maslova tuijotti säikähtyneenä syyttäjän apulaiseen.
—Simoninko kanssa? Olin,—sanoi hän.