—Tahtoisin edelleen tietää, mitä lajia tämä syytetyn tuttavuus Kartinkinin kanssa on oikeastaan ollut. Ovatkohan he useinkin tavanneet toisiansa?
—Mitäkö lajia tuttavuutta? Kävi minua noutamassa hotellivieraiden luo, ei sen kummempaa tuttavuutta—vastasi Maslova, katsellen levottomasti vuoroin puheenjohtajaan ja vuoroin syyttäjän apulaiseen.
—Haluaisin tietää, miksi Kartinkin haki vieraiden luo yksinomaan Maslovaa eikä muita tyttöjä?—sanoi syyttäjän apulainen rypistyen taas miettiväisen näköiseksi, hieno Mefiston hymy huulilla.
—En tiedä. Mistä sen tietäisin,—vastasi Maslova, pelästyneenä katsahtaen ympärilleen ja hetkeksi pysähtäen katseensa Nehljudofiin:— kenen tahtoi, sen kutsuikin.
»Olisiko todellakin tuntenut?» ajatteli Nehljudof kauhistuneena, tuntien, kuinka veri törmäsi hänen kasvoihinsa; mutta Maslova, panematta häneen suurempaa huomiota kuin muihin, heti kääntyi toisaanne ja katsoi taas pelokkaan näköisenä syyttäjän apulaiseen.
—Syytetty näin ollen kieltää olleensa minkäänlaisissa lähemmissä suhteissa Kartinkiniin. Hyvä on. Muuta ei minulla ole kysyttävää.
Ja syyttäjän apulainen otti samassa kyynäspäänsä pois pulpetiltaan kirjoittaakseen jotakin muistiin. Mutta oikeastaan hän ei kirjoittanut niin mitään, vaan ainoastaan paineli kynällä entisiä kirjaimia muistiinpanoissaan. Hän oli nähnyt kuinka yleiset syyttäjät ja asianajajat aina tekevät: taitavan kysymyksen tehtyänsä kirjoittavat puheeseensa huomautuksen, jonka sitten on musertaminen vastustaja.
Puheenjohtaja ei kääntynyt heti syytetyn puoleen, koska paraillaan kyseli lasisilmäiseltä jäseneltä, oliko tämä suostuvainen siihen kysymysten järjestykseen, joka oli jo edeltäpäin valmistettu ja kirjoitettu.
—Mitäs sitten tapahtui?—kysyi puheenjohtaja edelleen.
—Tulin kotiin,—jatkoi Maslova jo vähän rohkeammin ja vaan puheenjohtajaan katsellen:—annoin rahat emännälle ja panin maata. Mutta juuri kun olin nukkunut, herättää minut palvelustyttömme Berta. »Käyhän sisään, kauppiaasi on jälleen tullut». En olisi tahtonut tulla esille, mutta emäntä käski. Salissa oli hän,—Maslova lausui hän-sanan taas ilmeisellä kauhulla,—hän yhä juotti meidän tyttöjämme, ja olisi sitten lähettänyt enemmän viiniä hakemaan, mutta rahat olivat lopussa. Emäntä ei luottanut hänelle velaksi. Ja silloin lähetti hän minut hotellihuoneeseensa, sanoen missä rahat olivat ja kuinka paljon piti ottaa. Niin minä sitten läksin.