Puheenjohtaja kuiskutteli paraikaa vasemmalla puolella istuvan jäsenen kanssa eikä kuullut, mitä Maslova puhui, mutta näyttääksensä, että hän oli kaikki kuullut, hän kertoi Maslovan viimeiset sanat:
—Niin sitten läksitte. No, entä sitten—sanoi hän.
—Tulin ja tein kaikki niinkuin hän oli käskenyt. Menin huoneeseen. En mennyt yksin, vaan kutsuin mukaani Simon Mihailovitshin ja hänet,—sanoi Maslova osoittaen Botshkovaan.
—Se valehtelee. En ole jalallanikaan astunut…—alkoi Botshkova, mutta hänet keskeytettiin.
—Heidän läsnäollessaan otin neljä kymmenen ruplan seteliä,—jatkoi
Maslova rypistäen silmiään ja katsomatta Botshkovaan.
—Eikö syytetty, ottaessaan 40 ruplaa, huomannut kuinka paljon rahoja oli kaikkiaan,—kysyi syyttäjä uudelleen.
Maslova säpsähti heti kun syyttäjä vaan kääntyi hänen puoleensa. Hän tunsi tämän tarkoittavan hänelle pahaa, vaikkei ymmärtänytkään kuinka.—En laskenut rahoja, näin vaan, että siellä oli sataruplasia.
—Syytetty siis näki sataruplasia,—minulla ei ole muuta kysyttävää.
—No toitteko rahat, jatkoi puheenjohtaja kelloansa katsoen.
—Toin.