—Entä sitten?—kysyi puheenjohtaja.
—Sitten hän taas otti minut luoksensa,—sanoi Maslova.
—No kuinka te sitten annoitte hänelle viinissä pulveria?—kysyi puheenjohtaja.
—Kuinkako annoin? Kaasin viiniin ja annoin.
—Miksi annoitte?
Maslova huokasi raskaasti ja syvään vastaamatta ensin mitään.
—Kauppias ei tahtonut mitenkään päästää minua,—sanoi hän vihdoin.—Väsyin lopulta hänen kanssansa. Tulin käytävään ja sanoin Simon Mihailovitshille: »kunpa se edes päästäisi minut. Olen väsynyt». Tähän Simon Mihailovitsh sanoi: »mekin olemme häneen kyllästyneet. Me tahdomme antaa hänelle unipulveria; kun hän nukkuu, pääset sinäkin menemään.» Minä sanoin; »no hyvä»; en luullut pulveria vaaralliseksi. Hän antoikin sen minulle. Minä tulin, hän makasi väliseinän takana, ja käski paikalla tuomaan itsellensä konjakkia. Minä otin pöydältä pullon samppanjakonjakkia, kaasin kahteen lasiin, toiseen itselleni toiseen hänelle, ja karistin hänen lasiinsa pulverin ja annoin hänelle. Kyllä en olisi antanut, jos vaan tiesin.
—Entä sormus, kuinka se oli joutunut käsiinne?—kysyi puheenjohtaja.
—Sormuksen hän itse lahjoitti minulle.
—Milloin se tapahtui?