Kartinkin seisoi niinkuin ennenkin eteenpäin ojentuneena, pitäen käsiään sormet hajalla housunpoimuja myöten ja poskiansa nytkytellen. Botshkova näytti aivan rauhalliselta. Kuultuansa päätöksen Maslova meni tulipunaseksi.
—En ole syyllinen, enkä ole,—huusi hän äkkiä yli koko salin.—Tämä on syntiä. Syytön olen. En ole tahtonut, enkä ole ajatellut. Totta puhun. Totta.—Ja laskeutuen penkille hän purskahti ääneen itkemään.
Kun Kartinkin ja Botshkova tulivat ulos, istui hän yhä vielä paikallansa ja itki, niin että santarmin oli nykäseminen häntä mekon hihasta.
—Ei, tätä ei voi enää jättää,—sanoi Nehljudof itseksensä kokonaan unohtaen tuon inhon tunteen, ja itsekään tietämättä miksi, kiirehti käytävään vielä kerran nähdäksensä Maslovaa.
Ovissa tunkeili vilkas joukko ulostulvailevia valamiehiä ja asianajajia tyytyväisinä jutun päättymiseen, niin että Nehljudof viipyi muutamia minuuttia ovella. Päästyänsä käytävään oli Maslova jo kaukana. Mutta Nehljudof, ajattelematta sitä huomiota, joka häneen kääntyi, nopein askelin saavutti Maslovan ja pysähtyi hänen edellensä. Tämä oli jo herennyt itkemästä ja vaan ajoittain nyyhkytteli, pyyhkien punottavia poskiansa liinan nurkkaan. Hän meni Nehljudofin ohitse katsahtamatta sivulleen. Päästettyään hänet ohitse, Nehljudof palasi kiireesti takasin tavatakseen puheenjohtajaa, vaan puheenjohtaja oli jo mennyt ja Nehljudof saavutti hänet vasta eteisessä.
—Herra puheenjohtaja,—sanoi Nehljudof lähestyen häntä juuri sinä hetkenä kun tämä puki päällensä vaaleata palttoota ja otti vastaan vahtimestarilta hopeapäistä kävelykeppiänsä:—saanko puhua kanssanne asiasta, joka äsken päättyi? Minä olen valamies.
—Kyllä, tietysti, ruhtinas Nehljudof. Hauskaa nähdä, olemme ennen tavanneet toisiamme,—sanoi puheenjohtaja, katellen häntä ja mielihyvällä muistellen, kuinka hyvin hän oli tanssinut,—paremmin kuin yksikään nuorista—sinä iltana, jona oli Nehljudofin tavannut.—Millä voin teitä palvella?
—On tullut erehdys vastaukseen, joka koski Maslovaa. Hän on syytön myrkytykseen ja kuitenkin on hän tuomittu kuritushuoneeseen, sanoi Nehljudof totisen ja synkän näköisenä.
—Oikeus on tehnyt päätöksensä teidän omien vastauksienne perustuksella,—sanoi puheenjohtaja läheten ulko-ovea:—vaikka vastaukset kyllä oikeudenkin mielestä tuntuivat ristiriitaisilta.
Hän muisti aikoneensa selittää valamiehille, että jos he vastaavat: »on syyllinen», eivätkä lisää sanoja: »vaan ilman tappamisen aikomusta», niin tappo katsotaan tahalliseksi, mutta kiireessä jättäneensä sen tekemättä.