—Anna siis päivystäjän haltuun. Miltäs tämä tämmöinen näyttää!

—Ymmärrän, herra tirehtööri.

—Sokolof! Ottakaa vastaan,—huusi apulainen.

Päivystäjä tuli luo, töykkäsi vihasesti Maslovaa olkapäähän ja päällänsä käskien seuraamaan, vei hänet naisosaston käytävään. Siellä Maslova syynättiin kaikilta puolin, ja kun ei mitään löydetty (paperossirasia oli piilotettu korvapuustin sisään), laskettiin hän samaan koppiin, josta oli aamulla lähtenytkin.

XXX.

Se koppi, jossa Maslovaa säilytettiin, oli suuri, 9 arssinaa pitkä ja 7 leveä huone; siinä oli kaksi ikkunaa, suuri, rappeutunut uuni, ja lavitsoita ravistuneine lautoineen; nämät ottivat kaksikolmannesta huoneen alasta. Keskellä, vastapäätä ovea oli mustunut jumalankuva, vahakynttilä eteen kiinnitettynä, ja sen alle oli ripustettu pölyytynyt kimppu lakastumattomia kukkia. Oven vieressä vasemmalla oli lattialla mustunut paikka, missä seisoi haiseva astia. Iltahuuto oli jo ollut ja naiset olivat suljetut yöksi.

Kaikkiaan oli tämän kopin asukkaita viisitoista: kaksitoista naista ja kolme lasta.

Oli vielä aivan valoisa ja ainoastaan kaksi naisista makasi lavitsoilla: toisella oli pää piilotettuna mekon sisään, hän oli hupakko, joka oli vangittu passittomana,—hän nukkui melkein aina; ja toinen, keuhkotautinen, kärsimässä rangaistusta varkaudesta. Tämä loikoi valveillansa, mekko pään alle pistettynä, silmät selko selällään ja vaivoin pidätellen, rykimistä välttääksensä, kutkuttavaa ja ylöspyrkivää näljää kurkussansa. Muut naiset, kaikki paljain päin ja pelkissä karkeissa paidoissansa,—joko istuivat lavitsoilla ompelemassa taikka seisoivat ikkunalla katselemassa ohikulkevia miesvankeja. Niiden kolmen naisen joukossa, jotka ompelivat, oli myöskin se sama eukko, joka oli saattanut Maslovaa, Korabljova, jolla oli synkän näköiset, rypistyneet, kurttuiset kasvot sekä säkkinä riippuvaa nahkaa leuvan alla. Hän oli muuten korkea, voimakas nainen, lyhyt letti niskassa, ohimoissa harmahtavia hiuksia ja karvoja kasvava syntymämerkki poskella. Tämä vanha vaimo oli tuomittu Siperiaan miehensä tappamisesta kirveellä. Tappanut hän oli miehensä siitä syystä, että tämä oli ahdistellut hänen tytärtänsä. Korabljova oli määrätty vanhimmaksi kopin asukkaiden joukossa; hän kauppasi viinaa. Hän ompeli, lasit silmillä, ja piteli suurissa, työstä kangistuneissa käsissään neulaa talonpoikaisella tavalla, kolmella sormella, terä itseensä päin. Hänen vieressään istui niinikään ommellen purjevaatteesta säkkejä, vähänläntä, koukkunokkainen, mustahko nainen, päässä pienet mustat silmät, hyväluontoinen ja puhelias. Tämä oli toimittanut ratamiehen tehtäviä rautatie-putkalla, ja oli tuomittu kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen siitä, ettei ollut tullut näyttämään lippua junan tullessa, josta olikin syntynyt junaonnettomuus. Kolmas ompelevista naisista oli Fedosja,—Fenitshka, kuten häntä kumppanit sanoivat,—vaaleaverinen, punaposkinen, kirkkaat siniset lapsen silmät päässä, kaksi pitkää, tummaa lettiä niskassa käärittyinä pienen pään ympäri. Hän oli aivan nuori, erittäin hyvän näköinen nainen, joka oli vankeudessa miehensä myrkyttämisen yrityksestä. Tämän myrkytysyrityksensä oli hän tehnyt heti miehelään mentyänsä, johon oli annettu 16 vuotiaana tyttönä. Niinä kahdeksana kuukautena, joina hän, otettuna holhouksen alaiseksi, odotteli tuomiotansa, ei hän ainoastaan ollut sopinut miehensä kanssa, vaan vieläpä niin tähän kiintynyt, että oikeusjutun alkaessa he olivat eläneet keskenään niinkuin kaksi parhainta ystävää. Huolimatta siitä että mies ja appi-isä, ja erittäinkin häneen kiintynyt anoppi koettivat oikeudessa kaikin voimin häntä puolustaa, tuomittiin hän lähetettäväksi pakkotöihin Siperiaan. Hyväluontoinen, iloinen, usein hymyilevä Fedosja oli Maslovan lavitsanaapuri ja kiintyi Maslovaan, vieläpä piti velvollisuutenaan pitää huolta tästä ja palvella häntä. Toimetonna istui lavitsalla vielä kaksi naista: toinen oli noin neljänkymmenen vuotias kalpeilla, laihoilla kasvoilla; hän oli varmaankin ennen ollut hyvin kaunis, vaikka nyt oli laihtunut ja kalvistunut; hän piteli käsissään lasta ja imetti sitä pitkästä, valkoisesta rinnastaan. Hänen rikoksensa oli se, että kun heidän kylästään haettiin rekryyttisotamiestä, joka talonpoikain mielestä oli laittomasti otettu, väki pysähytti poliisin ja otti häneltä rekryytin pois. Tämä nainen oli laittomasti otetun nuorukaisen täti ja hän oli ensimäisenä käynyt hevosen suitsiin, jolla rekryyttiä kuljetettiin. Vielä istui lavitsalla toimettomana pieni, kokonaan ryppyinen, hyväluontoinen eukko harmaine hiuksinensa, selkä kyttyrässä. Tämä eukko istui lavitsalla uunin luona ja oli ottavinaan kiinni nelivuotista, lyhyeksi kerittyä, edestakasin juoksentelevaa, isomahaista ja nauruun menehtyvää poikaa. Poikanen juoksenteli paitasillaan hänen ohitsensa toistaen yhtä ja samaa: ähä etpä saanutkaan kiinni!

Tämä eukko, joka oli yhdessä täysikäisen poikansa kanssa syytetty murhapoltosta, kärsi vankeusrangaistustansa pysyen mitä hyvänluontoisimpana. Hän suri vaan poikaansa, joka yhteen aikaan istui vankeudessa, ja ennen kaikkea omaa ukkoansa, jonka hän pelkäsi joutuvan kokonansa täitten valtaan, sillä kun miniä oli lähtenyt pois, ei ollut ketään, joka olisi ukkoa pessyt.

Paitsi näitä seitsemää seisoskeli vielä neljä naista avatun ikkunan luona, ja pidellen kiinni rautaisesta ristikosta koetti merkeillä ja huudoilla pitää puhetta pihalla ohikulkevien vankien kanssa, samojen, jotka olivat Maslovankin kohdanneet. Yksi näistä naisista, varkaudesta rangaistu, oli suuri, punaverinen nainen, velton ja lerpallaan olevan ruumiin kanssa. Hänen kasvonsa, kätensä ja avatusta kauluksesta esiintyvä kaulansa olivat kellertävän valkoset, teerenpilkkujen peittämät. Käheällä äänellä hän kiljui ikkunasta hävyttömiä sanoja pihalle. Hänen vieressänsä seisoi kasvultaan kymmenvuotiaan tytön kokoinen mustahko, kömpelö vanki. Hänen selkänsä oli pitkä ja jalat aivan lyhyet, kasvot olivat punaset, täpläiset, silmät hyvin hajallaan, huulet paksut ja lyhyet, niin etteivät peittäneet valkoisia, ulospistäviä hampaita. Vikistää hihittäen hän nauroi sille, mikä tapahtui ulkona. Tämä vanki, jota hänen keikailemisensa tähden sanottiin Horoshafkaksi, kaunikiksi, oli syytetty varkaudesta ja murhapoltosta. Heidän takanansa seisoi hyvin likaisessa harmaassa paidassa surkean näköinen, laiha, suonikas, suurimahainen, raskaudentilassa oleva nainen, joka oli syytetty varastetun tavaran kätkemisestä. Tämä nainen oli vaiti, mutta kaiken aikaa hyväksyvästi ja lempeästi hymyili sille, mikä tapahtui pihalla. Neljäs ikkunan ääressä seisovista oli salakapakoitsemisesta rangaistu lyhyenläntä, juureva maalaisvaimo hyvin ulospistävine silmineen ja hyväntahtoisine kasvoineen. Tämä nainen oli vanhan eukon kanssa leikkivän pojan ja niinikään hänen kanssansa vankeudessa olevan seitsenvuotisen tytön äiti, joita lapsia ei oltu voitu jättää yksikseen kotiin. Lasten äiti katseli kuten muutkin ikkunasta, mutta kutoi herkeämättä sukkaa ja rypisti paheksivasti otsaansa sekä ummisti silmänsä siihen mitä ohikulkevat vangit pihalta huusivat. Hänen seitsenvuotias tyttärensä valkosine irrallaan olevine hiuksinensa seisoi paitasillaan punatukkaisen naisen vieressä pidellen pienellä, heikolla kätösellään tämän hameesta ja pysähtynein silmin kuunteli tarkasti niitä rivoja sanoja, joita mies- ja naisvangit viskelivät toinen toisilleen, sekä kuiskaili niitä itsekseen ikäänkuin muistiin pannakseen. Kahdestoista naisvanki oli lukkarin tytär, joka oli upottanut kaivoon oman lapsensa. Tämä tyttö oli pitkä ja solakka, hänen hiuksensa olivat pörröksissä lyhyen, paksun, ruskean letin ympärillä, silmät olivat liikkumattomat ja esillepistävät. Hän ei pannut mitään huomiota siihen mitä hänen ympärillänsä tapahtui, vaan kulki avojaloin likaisessa, harmaassa paidassansa edestakasin kopin vapaalla alalla, jyrkästi ja äkkiä kääntyen seinän kohdalla.