XXXI.
Kun lukkoa kolisteltiin ja Maslova laskettiin koppiin, kaikki kääntyivät häneen. Lukkarin tytärkin pysähtyi hetkeksi, katsahti kulmakarvojansa nostaen sisääntulleeseen, vaikka tosin alkoikin heti taas mitään sanomatta astua suurilla, päättävillä askeleillaan edestakasin; Korabljova pisti neulan karkeaan kankaaseen ja katsoi kysyvästi lasisilmiensä yli Maslovaan.
—Ähäpäs! Tulit sittenkin takasin. Ja minä kun tässä juuri päättelin, että kyllä he sinut vapauttavat,—sanoi hän käheällä, matalalla, melkein miehisellä äänellään.—Eikös mitä, kiinni panivat.
Hän otti lasit silmiltään ja asetti ompeluksen viereensä lavitsalle.
—Me mummon kanssa ajattelimme, että ehkä päästävät heti menemään. Sellaistakin tapahtuu, sanoimme. Sattuu joskus että pistävät rahojakin käteen,—alkoi heti laulavalla äänellään kopin vanhimmaksi määrätty nainen.—Vai niin, vai niinkö se nyt kävikin. Emmepä siis arvanneetkaan. Jumala näkyy tahtovan toisin,—puhui hän herkeämättä, hellällä ja sointuisalla äänellänsä.
—Jokohan tuomitsivat?—kysyi Fedosja osaa ottavalla hellyydellä katsoen Maslovaan lapsekkailla, kirkkaan sinisillä silmillään, ja koko hänen iloinen, nuori näkönsä muuttui aivan kuin itkua valmistaakseen. Maslova ei vastannut mitään, vaan meni sanaakaan sanomatta paikallensa, joka oli toinen päästä lukien, Korabljovan vieressä, ja istui lavitsan laudoille.
—Et näemmä ole vielä syönytkään,—sanoi Fedosja nousten ja tullen
Maslovan luo.
Maslova vastaamatta mitään asetti korvapuustit päänalukselle ja alkoi riisuutua. Hän otti tomuisen mekon yltään ja huivin kiharaisilta, mustilta hiuksiltaan, ja istui.
Pojan kanssa lavitsain toisessa päässä leikkivä kyttyräselkäinen eukko tuli myöskin siihen ja pysähtyi Maslovan eteen.
—Ts, ts, ts!—imasi hän kielellänsä suulakea vastaan säälivästi heilutellen päätänsä.