Vanhemmaksi määrätty nainen, vaikka ei itse polttanut, nosti pätkän heti ylös ja alkoi sitä suoritella, jatkaen yhä puhettansa.
—Eivätpä näy siellä paljon totuudesta piittaavan,—sanoi hän.—Tekevät niinkuin tahtovat. Tässä koko ajan luulimme, että vapauttavat. Matvejevna sanoi, vapauttavat, mutta minä sanoin: ei, sydämmessäni on aavistus, että hänen käy huonosti; niinpä kävikin,—puhui hän, nähtävästi mielihyvällä kuunnellen omaa ääntänsä.
Nyt olivat miesvangit jo kaikki kulkeneet pihan yli, ja naiset, jotka olivat heidän kanssansa puhelleet, tulivat pois ikkunalta ja kokoontuivat hekin Maslovan ympärille. Ensin tuli muljosilmäinen salakapakoitsija tyttärensä kanssa.
—No, liikaako määräsivät?—kysyi hän istuutuen Maslovan viereen ja jatkaen nopeaan kutomistansa.
—Tietenkin liikaa, kun ei ollut rahoja. Jos olisi rahoja ollut ja olisi liukassuisen asianajajan kustantanut, kyllä olisivat vapauttaneet,— sanoi Korabljova.
—Vaikkapa sen, miksi sitä taas sanotaan,—sen pörhötukkaisen, suurinokkaisen,—se poika se tuopi kuivana vaikka vedestä. Sen kun olisi ottanut!
—Mene sitä ottamaan,—sanoi hampaat irvessä heidän luoksensa istahtunut
Horoshafka:—se poika ei tuhatta vähemmästä ottaisi edes sylkäistäkseen.
—Näkyy olevan sinun kohtalosi kerran sellainen.—puuttui puheeseen se akka, joka oli syytetty murhapoltosta.—Onkos tämä sitten helppoa kantaa: ensin viepi pojalta vaimon, sitten toimittaa hänet täiden ruuaksi linnaan ja vielä minutkin samaan paikkaan vanhoina päivinä,— alkoi hän taas jo sataan kertaan toistamansa historian;—linna tai mierontie, jompikumpi on aina edessä. Jollei mierontielle niin linnaan.
—Ainahan ne samalla tavalla,—sanoi salakapakoitsija, ja tarkastettuaan tytön päätä, pisti sukankutimen viereensä, veti tytön jalkojensa väliin ja alkoi vikkelin sormin hakea hänen päästänsä. »Mitäs menit viinaa kauppaamaan». Vaan milläpäs lapset olivat ruokittavat?—puhui hän, jatkaen tuttua työtänsä.
Nämät salakapakoitsijan sanat muistuttivat Maslovaa viinasta.