—No se nyt on aina niin,—tarttui puheeseen kopin vanhin, ja heti pääsi hänen laulava äänensä vauhtiin.—Niin ne ovat kuin kärpäset sokerin kimpussa. Jos missä muualla niitä ei olisi, kyllä vaan siinä on. Sen paremmasta eivät tiedä…
—Mutta kylläpä osaavat täälläkin,—keskeytti häntä Maslova.—Pulaan jouduin täälläkin. Kohta kun oli päästy perille, saapui vankiroikka asemahuoneelta. Ja nämätkös kerääntyivät ympärilleni, etten ollut päästä heistä. Onneksi tuli päällysmiehen apulainen ja ajoi heidät pois. Yksi kävi niin kimppuuni, että tuskin osasin irtautua.
—Minkä näköinen?—kysyi Horoshafka.
—Mustahko, viiksien kanssa.
—Kyllä se sitten oli hän.
—Kuka hän?
—Ka, Stsheglof. Se joka äsken meni ohitse.
—Mikä ihmeen Stsheglof?
—Kylläpä, kun ei Stsheglofia tunne! Stsheglof on kaksi kertaa karannut Siperiasta. Nyt saivat kiinni, mutta kyllä hän pian taas lähtee. Häntä pelkäävät esimiehetkin,—puhui Horoshafka, joka välitteli kirjelappusia vangeille ja sentähden tiesi kaikki, mitä vankilassa tapahtui.—Lähtee kun lähteekin.
—No, jos lähteekin, eipä se meitä mukaansa ota,—sanoi Korabljova.—Mutta sano sinä paremmin,—kääntyi hän Maslovan puoleen:—mitä sinulle atvokaatti puhui valituksesta, sehän se nyt on tehtävä?