Natalia Ivanovna pyysi nyt päästä veljensä huoneisiin jättääkseen hänelle kirjelapun ja vahtimestari saattoi hänet sinne.
Tultuaan Nehljudofin kahteen pieneen huoneeseen tarkasti Natalia Ivanovna niitä ensin uteliaasti. Kaikkialla hän huomasi tuon tutun puhtaudem ja säntillisyyden, mutta häntä hämmästytti se sisustuksen vaatimattomuus, joka oli veljelle kokonaan uutta. Kirjoituspöydällä hän tunsi tutun paperipainimen, jossa oli pieni pronssikoira, nuo huolellisesti sijoitetut salkut ja paperit ja kirjoitusneuvot, rangaistuslain nidokset, englantilaisen kirjan Henry Georgelta ja ranskalaisen Tardesilta ynnä sivujen väliin pistetyn suuren, Natalialle tutun käyrän norsunluuveitsen.
Hän istui pöydän ääreen ja kirjoitti veljelle kirjeen, jossa pyysi häntä välttämättä heti tulemaan luoksensa, ja kummastellen pudistaen päätänsä siihen, mitä oli nähnyt, palasi takasin hotelliinsa.
Natalia Ivanovnan mieltä kiinnitti nyt, veljeensä nähden, kaksi seikkaa: tämän avioliitto Katjushan kanssa, josta hän oli kuullut jo omassa kaupungissaan, sillä kaikkihan siitä puhuivat, ja toiseksi hänen aikomuksensa luovuttaa maa talonpojille, josta niinikään kaikki tiesivät ja mikä monesta näytti valtiollisesti vaaralliselta yritykseltä. Avioliitto Katjushan kanssa oli yhdeltä puolelta Natalia Ivanovnan mieleenkin. Hän ihaili tuota päättäväisyyttä, tunsi siinä veljen ja itsensä, semmoisina kuin he molemmat olivat noina hyvinä aikoina ennen avioliittoa. Mutta samassa häntä kauhistutti ajatus, että veli menisi naimisiin niin hirveän naisen kanssa. Jälkimäinen tunne oli voimakkaampi ja hän päätti mikäli mahdollista vaikuttaa veljeen, että hän luopuisi aikeestansa, vaikka Natalia kyllä tiesikin kuinka vaikeata se olisi.
Toinen asia, maan antaminen talonpojille, ei koskenut häntä niin läheltä; mutta hänen miehensä oli sensijaan asiasta hyvin kiihkoissaan ja vaati häntä vastustamaan veljeä. Ignatij Nikiforovitsh arveli, että tuommoinen teko on epäluotettavuuden, kevytmielisyyden ja ylpeyden huippu, että tämmöistä tekoa voi selittää—jos sen selittämisestä ollenkaan saattoi olla kysymystä—ainoastaan haluksi loistaa muiden rinnalla, kerskailla, tehdä itsensä puheenalaiseksi.
—Mitä järkeä on maan antamisessa talonpojille semmoisilla ehdoilla, että he maksaisivat siitä itselleen?—puhui hän.—Jos hän nyt olisi välttämättä tahtonut jakaa, olisihan hän voinut myödä talonpoikaispankin kautta. Silloin siinä ehkä olisi ollut jotain järkeä. Yleensä tuo teko osoittaa miltei mielenhäiriötä,—puhui Ignatij Nikiforovitsh ja hän mietti jo holhouksen alle panemistakin, sekä vaati vaimoansa puhumaan vakaasti veljensä kanssa tästä hänen kummallisesta aikeestansa.
XXXII.
Palattuaan kotiin ja löydettyään pöydältänsä sisaren kirjeen läksi Nehljudof heti hänen luoksensa. Silloin oli jo iltapuoli Ignatij Nikiforovitsh lepäili toisessa huoneessa ja Natalia Ivanovna otti siis yksin vastaan veljensä. Natalia oli mustassa ruumiin mukaan istuvassa silkkileningissä, punainen rusetti rinnassa ja hänen mustat hiuksensa olivat muodin mukaan kohennetut ja kammatut. Hän näytti koettavan pysytellä nuorena, yhdenikäisen miehensä tähden. Nähtyään veljensä hän hypähti sohvalta ja nopein askelin, silkkihameen kahistessa, tuli tätä vastaan. He suutelivat ja katselivat hymyillen toisiansa. Tapahtui tuo salaperäinen, sanoin selittämätön, paljon merkitsevä katseiden vaihto, jossa kaikki oli totta, ja sitten alkoi sanojen vaihto, missä ei enää ollut samaa totuutta. He eivät olleet tavanneet toisiansa äidin kuoleman jälkeen.
—Sinä olet lihonnut ja nuortunut,—sanoi Nehljudof.
Sisaren huulet rypistyivät mielihyvästä.