Alussa toivoi Nehljudof voivansa saada vastauksen tähän kysymykseen kirjoista ja osti sentähden kaikki he kirjat, jotka saattoivat kysymystä valaista. Hän osti teoksia Lombrosolta, Garofalolta, Ferrieltä, Listiltä ja Mauseleilta ja Tardesilta ja luki ne tarkkaavasti läpi.

Mutta sen mukaan kuin hän luki niitä hän yhä enemmän kadotti toivonsa. Hänen kävi niinkuin aina käy ihmisten, jotka kääntyvät tieteen puoleen aikomatta itse saavuttaa mitään merkitystä tiedemiehinä, aikomatta kirjoittaa, väitellä, opettaa, vaan kääntyvät tieteen puoleen suorilla, yksinkertaisilla, elämästä otetuilla kysymyksillä: tiede antoi hänelle vastauksia tuhansiin erilaisiin, sangen viekkaasti ja viisaasti asetettuihin kysymyksiin, jotka kyllä olivat rikoslain yhteydessä, mutta eivät vaan koskeneet siihen kysymykseen, johon hän haki vastausta.

Hän kysyi aivan yksinkertaista asiaa: mistä syystä ja millä oikeudella toiset ihmiset ovat sulkeneet, kiusaavat, lähettävät maanpakoon, pieksävät ja tappavat toisia ihmisiä, vaikka he itse ovat ihan samallaisia kuin ne, joita he kiduttavat, pieksävät ja tappavat? Mutta sen sijaan sai hän vastaukseksi mietteitä siitä, onko ihmisellä vapaata tahtoa vai ei; saattaako pääkallon mittauksen ynnä muun semmoisen perustuksella pitää ihmistä rikoksellisena, vai ei; mikä merkitys on perinnöllisyydellä rikokseen nähden? Onko olemassa synnynnäistä siveettömyyttä; mitä on siveellisyys; mitä on hulluus; mitä on suvun huonontuminen; mitä on luonnonlaatu; miten vaikuttavat rikokseen ilmanala, ravinto, tietämättömyys, matkimisen halu, hypnotismi, intohimot; mitä on yhteiskunta; mitkä ovat sen velvollisuudet j.n.e.

Nämät mietteet muistuttivat Nehljudofia eräästä vastauksesta, jonka hänelle kerran oli antanut koulusta tuleva pieni poikanen. Nehljudof oli pojalta kysynyt oliko tämä oppinut tavaamaan.—Olen kyllä,—vastasi poika.—No tavaappas: »käpälä»—Mikä käpälä, koiranko?—oli poika viekkaasti vastannut. Aivan samallaisia vastauksia löysi Nehljudof tieteellisistä kirjoista hänen ainoaan peruskysymykseensä. Niissä oli sangen paljon viisasta, oppinutta, huvittavaa, vaan ei ollut vastausta pääasiaan: millä oikeudella toiset rankaisevat toisia. Ei ainoastaan niin, ettei olisi ollenkaan ollut vastausta, vaan kaikki järkeilemiset näyttivät tarkoittavan yksistään selittää ja oikeuttaa rangaistusta, jonka välttämättömyys edeltäpäin katsottiin päivän selväksi. Nehljudof luki paljon, mutta vaan sieltä täältä, ja piti tämmöistä pintapuolista tutkimista syynä siihen, ettei voinut vastausta löytää. Mutta hän toivoi vielä kerran löytävänsä tämän vastauksen, eikä sentähden tahtonut vielä uskoa oikeaksi sitä vastausta, joka viime aikoina yhä useammin ja useammin tuli hänen mieleensä.

XXXI.

Se matkue, johon Maslova kuului, oli määrätty lähteväksi 5:nä päivänä
heinäkuuta. Samaksi päiväksi valmistui Nehljudofkin seuraamaan häntä.
Edellisenä päivänä oli, veljeänsä tavatakseen, saapunut kaupunkiin
Nehljudofin sisar miehensä kanssa.

Nehljudofin sisar, Natalia Ivanovna Ragoshinskaja, oli 10 vuotta veljeänsä vanhempi. Nehljudof oli kasvanut osaksi hänen vaikutuksensa alaisena ja sisar oli hyvin rakastanut Nehljudofia tämän ollessa poikana. Sitten he olivat tavanneet toisensa vähää ennen häitä, melkein jo yhdenvertaisina: sisar oli silloin 25 vuotias neiti ja Nehljudof taas 15 vuotias poika. Natalia oli silloin ollut rakastunut veljensä ystävä-vainajaan, Nikolenka Irtenjefiin. He molemmat pitivät Nikolenkasta, rakastaen sekä hänessä että itsessään sitä, mikä heissä oli parasta ja mikä yhdisti kaikkia ihmisiä.

Sittemmin he olivat molemmat menneet alaspäin: veli huonon elämän ja sisar avioliiton vuoksi miehen kanssa, johon oli rakastunut aistillisesti. Tämä mies ei rakastanut samaa, mikä oli joskus ollut Natalialle ja Dmitrille kaikkein pyhintä ja kalleinta, eikä edes ymmärtänyt, mitä se semmoinen oli, vaan piti kaikkia noita siveellisen täydellisentymisen ja ihmisten palvelemisen pyrintöjä ainoastaan yhtenä itserakkauden ilmestysmuotona, haluna loistaa ihmisten edessä.

Ragoshinskij oli maineeton ja varaton, vaan hän oli sangen taitava virkamies. Suurella kyvyllä hän osasi purjehtia vapaamielisyyden ja vanhoillisuuden väliä, käyttäen hyväkseen milloin mitäkin vallitsevista tuulista, mikä vaan kunakin aikana paraiten edistytti hänen tarkoituksiansa, ja erityisesti kuului hänen keinoihinsa vielä jotain semmoista, millä hän saattoi miellyttää naisia. Niin että hän pääsi verrattain loistavalle tuomariuralle. Jo ikämiehenä hän ulkomailla tutustui Nehljudofeihin, rakastutti itseensä Natalian, joka ei myöskään enää ollut ihan nuori, ja rakensi tämän kanssa avioliiton melkein vastoin äidin tahtoa, jonka mielestä tämä avioliitto ei ollut kyllin arvokas hänen tyttärelleen. Nehljudof, vaikka salasikin sitä itseltään, ja taisteli sitä vastaan, ei voinut sietää lankoansa. Tämä oli vastenmielinen hänelle tunteitten jokapäiväisyyden, itseensä luottavan ahdasmielisyyden vuoksi, ja vastenmielinen etupäässä sisaren tähden, joka saattoi niin intohimoisesti, itsekkäästi, aistillisesti rakastaa tuota köyhää luonnetta, ja saattoi miehensä mieliksi tukahduttaa kaiken itsessään löytyneen hyvän. Nehljudofin oli aina ollut tuskallista ja kipeää ajatella, että Natalia oli tuon tuuheatukkaisen, kiiltokaljuisen, itserakkaan miehen vaimo. Eikä hän voinut olla tuntematta inhoa edes tämän lapsiin. Joka kerta, saadessaan tietää että sisar oli tulemassa äidiksi, hän tunsi ikäänkuin osanottavaa kärsimystä siitä, että sisar oli taaskin tahraantunut johonkin pahaan tuosta heille kaikille vieraasta miehestä.

Ragoshinskit olivat saapuneet kaupunkiin yksin, ilman lapsia:—lapsia oli heillä kaksi: poika ja tyttö. Ja he asettuivat parhaimman hotellin parhaimpaan huoneeseen. Natalia Ivanovna ajoi heti äitivainajan vanhaan kortteeriin, mutta ei löytänyt täältä veljeänsä, ja saatuaan tietää Agrafena Petrovnalta hänen muuttaneen hotelliin, läksi sinne. Likasenlainen vahtimestari tuli häntä vastaan pimeässä, raskaanhajuisessa, päivinkin lampulla valaistussa käytävässä. Vahtimestari ei sanonut ruhtinaan olevan kotona.