Ensimäinen asia koski Maslovaa ja tämän auttamista. Tässä asiassa oli nyt puuhattava kannatusta sille anomukselle, joka oli jätetty keisarilliselle majesteetille, ja sitäpaitsi oli varustauminen matkalle Siperiaan.
Toiseksi oli puuhattava maatila-asioita. Panovossa oli maa luovutettu talonpojille ehdolla, että he suorittavat koron maan arvosta maksuna omiin kunnallisiin tarpeisinsa. Mutta tämän sopimuksen laillistamista varten oli tehtävä ja allekirjoitettava kirjallinen välipuhe ynnä testamentti. Kusminskissä taas oli asiat sillä kannalla, kuin hän ne oli itse järjestänyt, s.o. että rahat maasta oli tulevat hänelle, mutta nyt oli vielä määrättävä maksuajat ja päättäminen minkä verran näistä rahoista hän käyttäisi elantoonsa ja minkä verran jättäisi talonpoikien hyväksi. Tietämättä kuinka suuria menoja Siperian matka kysyisi hän ei vielä uskaltanut kokonaan luopua tästä tulolähteestä, vaikka olikin sen vähentänyt puoleen entisestä.
Kolmas asia koski vankien auttamista, jotka nyt yhä useammin kääntyivät hänen puoleensa.
Alussa, kun hän oli joutunut hänen apuansa hakevien vankien kanssa tekemisiin, oli hän ryhtynyt heidän asioitansa ajamaan heti kun oli toimekseen saanut, mutta sitten oli ilmaantunut niin paljon anojia, ettei hän tuntenut mahdolliseksi auttaa jokaista heistä erikseen ja sentähden hänelle itsestään muodostui vielä neljäs tehtävä, joka viime aikoina kaikkia muita enemmän kiinnitti hänen huomiotansa.
Tämä neljäs tehtävä oli kysymyksen ratkaiseminen, mitä oli tuo ihmeellinen oikeuslaitos niinsanottuja rikosasioita varten,—mikä oli sen tarkoitus ja miten se oli syntynyt,—tuo oikeuslaitos, jonka tuloksena oli tämä vankila enimmäkseen tuttuine vankineen ja nuo kuritushuoneet, alkaen Petropavlofskin linnasta Sahaliniin asti, joissa kitui satoja, tuhansia ihmisiä tämän, Nehljudofin mielestä merkillisen rikoslain uhreina.
Personallisten suhteittensa avulla vangittujen kanssa, perustuen asianajajan, vankilapapin ja tirehtörin antamiin tietoihin sekä vankiluetteloihin oli Nehljudof tullut siihen johtopäätökseen, että vangit eli niinsanotut rikoksentekijät jakaantuivat viiteen luokkaan. Ensimäisen luokan muodostivat kokonaan syyttömät ihmiset, oikeudellisten erehdysten uhrit, jommoisia olivat tuo luultu murhapolttaja, Menshof, Maslova ja muut semmoiset. Tähän luokkaan kuuluvia ihmisiä ei ollut hyvin paljon,—papin tekemien havaintojen mukaan noin 7 prosenttia, mutta näiden ihmisten tila vaati erityistä huomiota. Toisen luokan muodostivat ihmiset, jotka olivat tuomitut erikoisissa mielentiloissa tehdyistä teoista, kuten vimmastuksissa, mustasukkaisuuden vuoksi, humalassa j.n.e.—teoista, joita melkein varmaan olisivat samoissa olosuhteissa tehneet myöskin kaikki ne, jotka olivat heitä tuominneet ja rangaisseet. Tämä luokka käsitti Nehljudofin havaintojen mukaan lähes puolet kaikista rikoksentekijöistä. Kolmannen luokan muodostivat ihmiset, jotka olivat tehneet omien käsityksiensä mukaan ihan tavallisia, jopa hyviäkin tekoja, mutta joiden teot heille vieraiden, lakiasäätävien ihmisten käsitysten mukaan olivat pidettävät rikoksina. Tähän luokkaan kuuluivat ihmiset, jotka harjoittivat salaa viinakauppaa, toivat maahan tullaamatonta tavaraa, nyhtivät ruohoa, keräsivät polttopuita suurista hovi- tai kruunumetsistä. Näihin saattoi lukea varastelevat vuoristolaiset, ja vielä epäuskoisia ihmisiä, jotka varastelivat kirkoista.
Neljäntenä luokkana olivat ihmiset, joita vaan siitä syystä pidettiin rikoksellisina, että he siveellisessä suhteessa olivat yhteiskunnallista keskinkertaisuutta ylempänä. Semmoisia olivat lahkolaiset, semmoisia puolalaiset, tsherkessit, jotka olivat kapinoineet vapautensa säilyttämiseksi, semmoisia olivat myöskin valtiolliset rikoksentekijät, sosialistit ja työlakkojen toimeenpanijat, jotka olivat tehneet vastarintaa viranomaisille. Näiden yhteiskunnan parhaiden ihmisten prosentti oli Nehljudofin havaintojen mukaan hyvin suuri.
Viidennen luokan muodostivat vihdoin ihmiset, joiden edessä yhteiskunta oli paljon enemmän syyllinen kuin he yhteiskunnan edessä. Nämät olivat sen hylkyjä, alituisen sorron ja kiusausten tylsyttämiä, kuten tuo poika mattoinensa ja sadat muut ihmiset, joita Nehljudof oli nähnyt sekä vankilassa että sen ulkopuolella, ja joita elämänolot ikäänkuin systemaattisesti johtivat välttämättömyyteen tehdä semmoinen teko, jota sanotaan rikokseksi. Tämmöisiä ihmisiä oli Nehljudofin havaintojen mukaan hyvin moni varas ja tappaja, joiden kanssa hän viime aikoina oli tullut tekemisiin. Näihin hän luki myöskin, lähemmin heihin tutustuttuaan, ne huonotapaiset, turmeltuneet ihmiset, joita uusi koulu sanoo rikoksellisiksi tyypeiksi ja joiden olemassaolo yhteiskunnassa pidetään päätodistuksena siihen, että rikoslaki ja sen rangaistukset ovat välttämättömät. Nämät niinsanotut turmeltuneet rikokselliset poikkeustyypit eivät Nehljudofin mielestä olleet mitään muuta kuin samallaisia ihmisiä kuin nekin, joiden edessä yhteiskunta oli enemmän syyllinen kuin he yhteiskunnan, mutta paitsi sitä että yhteiskunta oli syyllinen heidän edessään nykyisyyteen nähden, oli se vielä entisyyteenkin nähden syyllinen heidän vanhempainsa ja esivanhempainsa edessä.
Näistä viimemainituista hämmästytti erittäin juuri tässä suhteessa Nehljudofia monikertainen varas Ohotin, erään prostitueeratun äpäräpoika, kaupunkilaisen yömajan kasvatti, joka nähtävästi ei ollut kolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa asti koskaan seurustellut sen siveellisempien ihmisten kanssa, kuin mitä olivat polisit, ja joka oli jo nuoruudestaan pitäen joutunut varkaiden sakkiin. Hän oli samalla tavattoman lahjakas koomikeri, joten hän taivutti kaikki ihmiset puolelleen. Tämäkin oli pyytänyt Nehljudofia asiamiehekseen, mutta samassa tilaisuudessa oli hän laskenut hienoa ivaa sekä itsestään että tuomareista, vankilasta ja kaikista laeista niin rangaistus- kuin jumaluuslaeistakin. Toinen oli tuo kaunis Fjodorof, joka oli tappanut ja ryöstänyt johtamansa joukon avulla erään vanhan virkamiehen. Hän oli talonpoika, jonka isältä oli ihan laittomasti riistetty talo ja joka sitten oli palvellut sotaväessä sekä saanut siellä kärsiä siitä, että oli rakastunut upseerin tyttöön. Hän oli viehättävä, intohimoinen luonne, ihminen, joka mistä hinnasta tahansa tahtoi nauttia eikä koskaan ollut nähnyt ihmisiä, jotka jostain syystä olisivat kieltäytyneet nautinnosta, yhtä vähän kuin olisi koskaan kuullut sanaakaan siitä, että elämällä saattoi olla joku toinenkin tarkoitus kuin vaan nautinnon. Nehljudof oli selvillä siitä, että he molemmat olivat rikkaita luonteita ja olivat vaan villiintyneessä tilassa hunningolle menneitä; niinkuin voivat villiintyä ja joutua hunningolle hoitamatta jäävät kasvit. Näki hän myöskin erään löysäläisen ja erään naisen, jotka tekivät vastenmielisen vaikutuksen tylsyytensä ja ikäänkuin julmuutensa vuoksi, vaan ei hän mitenkään voinut huomata heissä sitä pahantekijätyyppiä, josta italialainen koulu puhui; hän näki heissä ainoastaan hänelle persoonallisesti vastenmielisiä ihmisiä, samallaisia kuin ne, joita hän oli vapaudessa nähnyt hännystakkeihin, olkalappuihin ja pitseihin puettuina.
Niinpä siis tuon kysymyksen tutkiminen, millä perustuksella kaikki nämä niin erilaiset ihmiset olivat suljetut vankilaan, sillaikaa kuin toiset aivan samallaiset ihmiset kulkivat vapaudessa, jopa tuomitsivatkin noita ihmisiä, muodosti nyt neljännen tehtävän, joka tähän aikaan vaati Nehljudofin huomiota.