—Tietysti ei; mutta ei hänkään, jos hänellä vaan on sydäntä, voi tulla onnelliseksi … ei voi edes suostua siihen.
—Ei hän suostukaan.
—Sen ymmärrän, mutta elämä kuitenkin…
—Mikä elämä?
— … vaatii toista.
—Ei vaadi mitään paitsi sitä, että tekisimme velvollisuutemme,—sanoi Nehljudof katsoen Natalian kauniisiin, vaikka silmien ja suun luona jo vähän rypistyneihin kasvoihin.
—En ymmärrä,—sanoi sisar huokaisten.
»Voi sitä raukkaa! Kuinka hän onkin voinut noin muuttua?»—ajatteli Nehljudof muistellen mimmoinen Natalia oli ollut ennen avioliittoa ja tuntien häntä kohtaan lukemattomista lapsuudenmuistoista kokoonkutoutunutta hellyyttä.
Samassa tuli huoneeseen Ignatij Nikiforovitsh, pää kuten ainakin pystyssä, leveä rinta pullistuneena, pehmeästi ja keveästi astuen, hymy huulilla, silmälasien, pyöreän kaljun, ja pikimustan parran kiiluessa.
—Hyvää päivää, hyvää päivää,—noo, mitä teille kuuluu?—lausui hän tahallisen luonnottomalla venytyksellä.