(Huolimatta siitä, että he ensi aikoina häitten jälkeen koettivat ruveta sinuttelemaan toisiansa, he olivat jääneet yhä vaan teitittelemään).
He kättelivät toisiansa ja Ignatij Nikiforovitsh istuutui kevyesti nojatuoliin.
—En suinkaan vaan häiritse keskusteluanne?
—Ei, en minä keltään salaa mitä puhun ja teen.
Heti kun Nehljudof oli nähnyt nuo kasvot, nuo karvaiset kädet, ja kuullut tuon isällisen itseensäluottavan äänen, oli hänen leppeä mielialansa kuin pois puhallettu.
—Niin, me puhelimme hänen aikeistaan.—sanoi Natalia
Ivanovna.—Kaadanko sinulle?—lisäsi hän tarttuen teekannuun.
—Kyllä, ole niin hyvä; mistä niin aikeista?
—Siperianmatkasta sen vankijoukon mukana, johon kuuluu tuo nainen, jonka edessä katson olevani syyllinen,—sanoi Nehljudof.
—Kuulin, ettei olisi ainoastaan aikomus seurata, vaan vielä jotain muutakin.
—Niin, mennä naimisiinkin, jos hän vaan sitä haluaa.