—Yhtä vähän kuin voin suostua siihenkään, että tuomioistuimen tarkoitus muka olisi olevien olojen ylläpitäminen. Tuomioistuin ajaa omia tarkoituksiansa—joko parantaakseen…
—Mainiosti todellakin parannetaan vankiloissa,—pisti Nehljudof väliin.
—Tai tehdäkseen vaarattomaksi,—jatkoi Ignatij Nikiforovitsh itsepäisesti:—niitä turmeltuneita ja eläimellisiä ihmisiä, jotka uhkaavat yhteiskunnan olemassaoloa.
—Sepä se onkin, ettei yhteiskunta tee sitä eikä tätä. Yhteiskunnalla ei ole semmoiseen varoja.
—Miten niin? En ymmärrä,—kysyi Ignatij Nikiforovitsh koettaen hymyillä.
—Tarkoitan sanoa, että löytyy ainoastaan kaksi varsinaisesti järkevää rangaistusta, ne, joita käytettiin ennen muinoin: ruumiillinen rangaistus ja kuolemanrangaistus, jotka, luonteiden pehmenemisen vuoksi, ovat yhä enemmän tulleet käytännöstä,—sanoi Nehljudof.
—Tuopa nyt juuri onkin uutta, ja outoa kuulla teidän suustanne.
—Niin, järjellistä on saattaa ihmiselle kipua, ettei hän vasta tekisi samaa pahaa, mistä hänelle saatettiin kipua, ja on aivan järjellistä hakata pää yhteiskunnalle haitalliselta ja vaaralliselta jäseneltä. Molemmissa näissä rangaistuksissa on järkeä. Mutta mitä järkeä on siinä, että laiskottelemisesta ja huonosta esimerkistä pilaantunut ihminen suljetaan vankilaan, jossa hän hyvin tulee toimeen ja jossa hänen on pakostakin laiskotteleminen ja hän joutuu kaikkein pilaantuneimpien ihmisten yhteyteen? Tai että heitä kuljetetaan kruunun kustannuksella Tuulan läänistä Irkutskin lääniin tai Kurskin läänistä…
—Mutta kaikissa tapauksissa ihmiset pelkäävät tämmöisiä matkustuksia kruunun kyydillä, ja ellei olisi noita matkustuksia ja vankiloita, emme me istuisi tässä teidän kanssanne niinkuin istumme nyt.
—Nuo vankilat eivät voi tehdä oloamme vaarattomaksi, sillä eihän vankeja pidetä siellä ikuisesti, vaan päästetään irti. Päinvastoin näissä laitoksissa nuo ihmiset saatetaan pahanteon ja siveettömyyden huipulle, eli toisin sanoen: vaarallisuus suurenee.