Nehljudofin saapuessa vankilan edustalle ei joukkokunta ollut vielä tullut ulos, koska vankilassa yhä vielä tapahtui tuo jo neljältä aamua alkanut vankien jättöjä vastaanotto-toimitus. Lähtevässä joukkokunnassa oli 623 miestä ja 64 naista, jotka kaikki olivat nyt tarkastettavat luettelojen mukaan, sairaat ja voimattomat olivat eroitettavat ja jätettävät vartioväen haltuun. Uusi tirehtöri, hänen kaksi apulaistaan, lääkäri, vartioupseeri ja kirjuri istuivat pihalle varjoon asetetun pöydän ääressä, missä heillä oli papereita ja muita kansliatarpeita. Yksitellen he huusivat, tarkastivat, tutkivat ja kirjoittivat paperille heidän eteensä vuorotellen astuvia vankeja.
Pöytä oli nyt jo puoleksi auringonsäteitten vallassa. Oli yhä kuumempi ja yhä tukahuttavampi tuulettomuuden ja vankien hengityksen vuoksi, jotka seisoivat ihan ääressä.
—Eihän tästä loppua näy tulevankaan!—puhui savuja vetäen pitkä, paksu, punanen vartioston johtaja. Hänellä oli olkapäät koholla, kädet lyhyet, ja hän tuprutti herkeämättä savua viiksiinsä, jotka peittivät hänen suutaan.—Ihan tässä nääntyy. Ja mistä olettekin niitä noin paljo koonneet! Vieläkö niitä on paljonkin?
Kirjuri katsoi papereihinsa.
—Vielä on kaksikymmentäneljä miestä paitsi naisia.
—Mitäs siinä tunkeilette, mars esiin!…—huusi upseeri vielä tarkastamatta oleville vangeille. Vangit olivat jo neljättä tuntia seisoneet riveissä vuoroansa odotellen varjottomassa päivänpaahteessa.
Tätä puuhaa kesti näin vankilan muurien sisäpuolella, mutta ulkopuolella, porttien edessä, seisoi kuten ainakin vahtisotamies kiväärinensä, parikymmentä kuorma-ajuria vankien tavaroita ja vähävoimaisia varten ja sitten kulmassa joukko sukulaisia ja ystäviä odottamassa vankien tuloa, saadakseen edes vilaukselta näitä nähdä ja mahdollisesti hiukan puhuakseenkin tai antaakseen yhtä ja toista eväiksi lähteville. Tähän joukkoon yhtyi myöskin Nehljudof.
Hän oli seisoskellut siinä jo tunnin ajan. Vihdoin kuului porttien takaa kahleitten kalinaa, askelten töminää, päällystön huutoja, ryintää ja suuren joukon hiljaista sorinaa. Tätä kesti noin viisi minuuttia, joiden kuluessa pikku portin kautta tuli ja meni vartioita. Vihdoin kuului komennushuuto. Portti rämähti auki, kahleiden kalina yltyi ja kadulle pulpahti vartiosotamiehiä valkosissa takeissa kivärinensä; nähtävästi tutun ja totutun manööverin mukaan he asettuivat heti säännölliseen puoliympyrään portin eteen. Kun he olivat asettuneet, kuului uusi komennushuuto ja vangit tulivat ulos parittain, litteät lakit paljaaksi ajelluissa päissään, säkit selässä, perässään laahaten jalkarautoja ja heiluttaen vapaata kättään, toisen käden pidellessä säkkiä hartioilla. Ensiksi tulivat pakkotöihin tuomitut miehet, kaikki yhdennäköisissä, harmaissa housuissa ja mekoissa, vankimerkit selässä. Kaikki he—nuoret, vanhat, laihat, lihavat, kalpeat, punaset, mustat, viiksiset, parrakkaat, parrattomat, venäläiset, tattarilaiset, juutalaiset tulivat ulos rautoja rämistellen ja reippaasti kättään heiluttaen aivan kuin aikeissa lähteä jonnekin hyvin kauas, mutta päästyään kymmenkunnan askelta eteenpäin pysähtyivät ja nöyrästi asettuivat neljittäin kuhunkin riviin toinen toisensa taakse. Näiden jälkeen tulivat yhtämittaa portista samallaiset paljaspäiset miehet, mutta ilman jalkarautoja, käsi käteen yhteen kahlittuna, ja samallaisissa puvuissa. Nämät olivat siirtolavankeja. Sitten tulivat yhteis-selliläiset. Sitten naiset, hekin järjestyksessä, niin että ensin tulivat pakkotöihin tuomitut harmaissa vankimekoissa ja huiveissa, sitten siirtovangit ja ne, jotka vapaaehtoisesti seurasivat, kaupunkilaisissa ja maalaisissa kotipuvuissaan. Muutamat naisista kantoivat rintalapsia harmaiden mekkojensa liepeihin käärittyinä.
Naisten mukana tulivat omin jaloin lapset—poikia ja tyttöjä. Nämä lapset likistyivät niinkuin varsat hevoslaumassa, vankien väliin. Miehet asettuivat äänettöminä paikoilleen, silloin tällöin vaan rykäisten taikka tehden katkonaisia muistutuksia. Naisten parvesta sitävastoin kuului yhtämittainen puhelu. Nehljudof luuli tunteneensa Maslovan, kun tämä tuli portin läpi, mutta sitten se oli taas eksynyt hänen silmistään suureen joukkoon, ja Nehljudof näki nyt vaan tuon harmaan lauman, joka oli ikäänkuin joitain ihmis- ja erittäinkin naisluonteensa kadottaneita olentoja, lapsineen ja säkkineen. Kaikki tuo sijoittui miesten taakse.
Vaikka kaikki vangit olivat jo luetut vankilan seinien sisäpuolella, luki vartioväki niitä nyt uudestaan, verratakseen entiseen lukumäärään. Tämä laskeminen kesti hyvin kauvan erittäinkin kun muutamat vangeista eivät pysyneet liikkumatta, vaan siirtyivät paikasta toiseen, näin sekottaen laskuja. Vartiomiehet haukkuivat ja puukkivat nöyrästi tottelevia, mutta itsekseen kiukuttelevia vankeja. Kun kaikki olivat näin uudestaan lasketut, komensi vartioupseeri jotakin, ja joukossa syntyi hämminki. Vähävoimaiset miehet, naiset ja lapset, pyrkien loinen toisensa edelle hyökkäsivät vankkurien luo ja alkoivat sijoitella niihin säkkejänsä ja itse niihin kiivetä. Sinne kiipesi ja istuutui vaimoja kirkuvien sylilasten kanssa, iloisia, paikoistaan riiteleviä lapsia ja haluttoman-näköisiä, synkkiä miesvankeja.