—En minä palvelisi jos niin ajattelisin,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh ja nousi ylös.
Nehljudof huomasi lankonsa silmälasien alta omituisen kiillon. »Olisivatko nuo todellakin kyyneleitä», ajatteli Nehljudof. Ja ne olivatkin todella loukkaantumisen kyyneleitä. Ignatij Nikiforovitsh meni ikkunan luo, otti nenäliinansa ja rupesi rykien pyyhkimään lasiansa ja pyyhki samalla myös silmänsä. Palattuaan sohvalle Ignatij Nikiforovitsh sytytti sikarin eikä enää puhunut mitään. Nehljudofin teki kipeätä ja hävetti, että oli siihen määrään katkeroittanut lankonsa ja sisarensa mieltä, erittäinkin kun hänen oli jo huomenna lähteminen eikä hän enää tapaisi heitä. Sanoessaan hyvästiä ja lähtiessään kotiin hän oli sentähden hyvin hämillään.
»On hyvin mahdollista, että mitä panoin oli totta, ainakaan ei hän voinut tuoda esiin mitään vastasyitä. Mutta ei olisi noin pitänyt puhua. Vähänpä minä olen vielä muuttunut, jos voin antaa semmoisen vallan pahansuoville tunteille ja niin loukata häntä ja katkeroittaa Natalia raukkaa», ajatteli Nehljudof.
XXXIV.
Joukkokunnan, johon Maslova kuului, oli määrä lähteä asemalta kello 3, ja nähdäkseen nyt tämän joukkokunnan tuloa vankilasta ja seuratakseen sen mukana rautatieasemalle oli Nehljudofin aikomus saapua vankilaan ennen kahtatoista.
Pakatessaan tavaroitaan ja papereitaan Nehljudof pysähtyi päiväkirjansa ääreen, luki läpi muutamia kohtia ja myöskin sen, mikä siihen oli viimeiseksi kirjoitettu. Viimeiseksi oli siihen, ennen Pietariin lähtöä, kirjoitettu: »Katjusha ei huoli minun uhristani, vaan tahtoo omaansa. Hän on voittanut, ja minä olen voittanut. Hän ilahuttaa minua sen sisällisen muuttumisen vuoksi, mikä—en uskalla vielä uskoa—näyttää hänessä tapahtuvan. En kyllä rohkene uskoa, mutta minusta näyttää, että hän elpymistään elpyy». Vähän alempana oli kirjoitettuna: »Olen saanut kokea jotain hyvin katkeraa ja samalla hyvin iloista. Sain tietää että hän oli käyttäytynyt huonosti lasaretissa. Ja yhtäkkiä tunsin hirmuisen kivun. En olisi odottanut, että olisi niin koskenut. Tunsin inhoa ja vastenmielisyyttä puhuessani hänen kanssaan, mutta samassa muistin itseni, muistin, kuinka useasti ja ihan äskettäinkin minä itse, vaikka vaan ajatuksissakin, olin ollut syypäänä juuri samaan, mistä inhosin häntä, ja nyt ihan yhtaikaa minä tulin vastenmieliseksi itselleni ja minun oli häntä sääli, ja niin minun oli jälleen hyvä olla. Kunpa vaan aina ehtisi ajoissa nähdä malkaa omissa silmissä, kuinka paljon parempia olisimme». Nykyisen päiväyksen alle hän kirjoitti: »Kävin Natalian luona ja juuri tästä tyytyväisyydestä itseeni olin ilkeä, täynnä vihaa, ja minuun on jäänyt raskas tunne. Mutta mitäpä sille tekee? Huomisesta päivästä alkaa uusi elämä. Hyvästi entinen, ja hyvästi kokonaan. Paljon on kerääntynyt vaikutuksia, vaan en yhä vieläkään voi niitä saada kokonaisuudeksi».
Herättyään seuraavana aamuna oli Nehljudofin ensimäinen tunne katumus sen johdosta mitä hänen ja langon välillä oli tapahtunut. »En voi lähteä», ajatteli hän, »ennenkuin olen käynyt heidän luonansa ja sovittanut». Mutta kelloon katsahdettuaan hän huomasi, ettei nyt enää ollut aikaa, vaan täytyi kiirehtiä, jos mieli ehtiä näkemään joukkokunnan lähtöä. Saatuaan kiireessä kamsunsa kokoon ja lähetettyään ovenvartijan yhdessä Tarasin, Fedosjan miehen, kanssa, jonka oli määrä matkustaa Nehljudofin seurassa, viemään niitä suoraan asemalle, istui Nehljudof ensimäiseen issikkaan minkä tapasi, ja ajoi vankilaan.
Vankeja kuljettavan junan oli lähteminen kaksi tuntia ennen sitä postijunaa, jolla Nehljudof aikoi lähteä, jonka vuoksi hän suoritti kaikki maksettavansa hotelliin, aikomatta sinne enää palata.
* * * * *
Oli heinäkuun kuumat poudat. Katukivet eivät olleet tukahduttavan yön aikana vielä ehtineet jäähtyä yhtävähän kuin talojen tiiliseinät ja peltikatot, mikä kaikki lämmöllänsä vaan lisäsi liikkumattoman ilman kuumuutta. Ei tuullut yhtään, ja jos tuulikin, niin toi vaan mukanaan tomua ja öljymaalin hajua. Väkeä oli vähän kadulla ja mitä oli ne hakivat kulkeakseen talojen varjoja. Ainoastaan mustiksi päivettyneet kivenlaskijat istuivat virsut jaloissa keskellä katua, lyöden vasaroillaan kuumaan hiekkaan asettamiaan mukulakiviä, ja myöskin haluttoman näköiset poliisit valkaisemattomissa takeissaan ja keltaisine revolverinyörineen siirtyilivät jalalta jalalle, seisoessaan keskellä katua. Raitiovaunut, toinen ikkunarivi auringon paisteelta suojattuna, ja valkoisiin loimiin päinensä peitetyt raitiohevoset, korvat vaan aukoista töröttävinä, liikkuivat kellon helistessä ylös ja alas pitkin katuja.