—Nyt ei saa. Asemalla voitte puhutella, mutta täällä se on kielletty.—Älkää jääkö jälkeen, mars!—hän huusi vangeille ja kuumuudesta huolimatta ravasi uuden uutukaisissa saappaissaan paikalleen.

Nehljudof meni katukäytävälle, käski issikan ajaa jäljessään ja kulki vankijoukon sivulla. Joka paikassa, missä vankijono kulki, se herätti säälin- ja kauhunsekaista huomiota. Ohiajajat kurottivat päitään vaunuista ja seurasivat katseillaan vankeja niin kauvan kuin taisivat. Jalkamiehet pysähtyivät ja kummastellen ja pelokkaasti tuijottivat kauhistuttavaan kulkueeseen. Muutamat tulivat luo ja antoivat almuja. Vartiosotilaat ottivat almuja vastaan. Muutamat ihmiset kulkivat kuin hypnotiseerattuina väkijoukon jäljessä, sitten pysähtyivät ja päätänsä nyykyttäen seurasivat sitä vaan silmillään. Talojen käytäviltä ja portaista juoksi ihmisiä, toisiansa kutsuen, tai kurottautui ikkunoista ja tyrmistyneinä ja vaieten he tuijottivat hirvittävää näkyä. Eräässä katuristeyksessä esti vankijono komeiden ajopelien pääsemästä eteenpäin. Kuskipukilla istui kiiltonaamainen, leveäselkäinen ajaja, nappirivit selässä; ajopelissä takapaikalla istui herra ja rouva; rouva oli laiha ja kalpea, vaaleassa hatussa, helakkavärinen varjostin kädessä, ja herra sylinterissä ja vaaleassa, hienossa palttoossa. Heitä vastapäätä etupuolella istuivat heidän lapsensa: tyttö korupuvussa, tuoreena kuin kukkanen, vaalea tukka hajallaan ja hänelläkin kirkasvärinen varjostin kädessä,—ja kahdeksanvuotias, pitkäkaulainen poika, solisluut esiinpistävinä, merimiespuvussa ja heiluvilla nauhoilla varustetussa hatussa. Isä mökisi vihasesti kuskille siitä, ettei tämä ollut ajoissa ajanut jonon edelle ja äiti sipristi inholla silmiään, asettaen ihan kasvojensa eteen silkkisen varjostimen suojellakseen itseään päivänpaisteelta ja pölyltä. Leveäselkäinen kuski murisi itsekseen kuunnellessaan isäntänsä aiheettomia nuhteita, se kun itse oli käskenyt hänen ajaa juuri tätä katua myöten, ja sai vaivoin hillityksi pikimustia hevosia, jotka suu ja kaula vaahdossa pyrkivät eteenpäin. Polisi olisi koko sydämmestään tahtonut tehdä rikkaille ajajille mieliksi ja avata heille tie pysäyttämällä vangit, mutta tässä kulkueessa tuntui joku synkkä juhlallisuus, jota polisikin tunsi ja jota ei edes tämmöisen rikkaan herran tähden sopinut häiritä. Hän ainoastaan teki kunniaa, näin osoittaakseen kunnioitustaan rikkaudelle ja katsoi ankarasti vankeja ikäänkuin olisi luvannut tarpeen tullessa ainakin puolustaa ajajia heiltä. Niin että herrasväen oli kuin olikin odottaminen, kunnes koko jono oli mennyt ohi ja he pääsivät liikkeelle vasta sitten kuin viimeiset vankkurit säkkineen ja niiden päällä istuvine vankineen olivat rämisten kulkeneet ohitse. Hysteerillinen nainen, joka oli vähäksi aikaa asettunut, alkoi jälleen nyyhkytellä ja kiljahdella nähtyään rikkaat ajoneuvot. Vasta sitten liikahutti kuski hiukan ohjaksia ja mustat juoksuhevoset pyyhältivät liikkeelle kavioiden kapsahtaessa kivikatuun ja ajoneuvojen kevyesti hytkähdellessä kumipyörien päällä. Herrasväki oli matkalla maalle, missä herra, rouva, tyttö ja tuo pitkäkaulainen poika aikoivat huvitella. Ei isä eikä äiti antaneet tytölle eikä pojalle selitystä siihen, mitä he olivat nähneet; niin että lasten piti itsensä selviä, mitä tämä näky merkitsi.

Tyttö päätti isän ja äidin kasvoista, että nuo ihmiset olivat pidettävät ihan toisina kuin hänen vanhempansa ja näiden tutut; että nuo olivat pahoja ihmisiä, ja että niitä kohdeltiin juuri niin kuin pitikin. Ja sentähden tyttöä vaan hirvitti ja hän oli vaan hyvillään, kun niitä ei enää näkynyt.

Mutta pitkä- ja laihakaulainen poika, joka oli silmiään räpäyttämättä tuijottanut vankijonoon ratkaisi kysymyksen toisella tavalla. Hänen tuntonsa oli vielä varma ja pilautumaton ja hän oli suoraan Jumalalta saanut tietää, että nuo ihmiset olivat juuri samallaisia kuin hän itse ja kuin kaikki muutkin ihmiset, ja että sentähden oli joku näille ihmisille tehnyt jotain pahaa, semmoista, jota ei olisi saanut tehdä, ja häntä suretti ja kauhistutti sekä nuo kahlitut ja paljaspäisiksi ajellut ihmiset että nekin, jotka olivat heidät kahlinneet ja ajelleet. Ja sentähden pojan huulet yhä enemmän turposivat ja hän pinnisti kaikki voimansa ollakseen itkemättä, arvellen että itkeminen oli tämmöisissä tilaisuuksissa häpeällistä.

XXXVI.

Nehljudof kulki yhtä nopeasti kuin vangitkin, mutta vaikka hänellä oli yllään vaan kevyt palttoo, oli hänen hirmuisen kuuma ja tukahduttava kadulla tupruvan pölyn sekä liikkumattoman polttavan ilman vuoksi. Käytyään noin neljänneksen virstaa hän istui jälleen issikkaan ja ajoi eteenpäin, mutta keskellä katua, rattailla, tuntui hänestä vielä kuumemmalta. Hän koetti ruveta ajattelemaan eilistä keskusteluaan langon kanssa, mutta nyt eivät nämä ajatukset enää kuohuttaneet hänen mieltänsä kuten aamulla. Ne olivat joutuneet syrjään sen voimakkaan vaikutuksen tieltä, minkä oli tehnyt vankijoukon vankilasta tulo ja liikkeelle lähtö, ja ennen kaikkea sentähden, että oli niin näännyttävän kuuma. Aidan luona puiden varjossa seisoi hatuttomin päin kaksi koululaista ja heidän edessään kyykötti polvillaan jäätelönmyyjä. Toinen pojista paraikaa nauttien nuoleskeli luista lusikkaa, toinen odotteli pientä lasia, joka täytettiin kukkuraisilleen jollakin keltaisella.

—Saisikohan mistään juotavaa?—kysyi Nehljudof ajuriltaan, tuntien vastustamatonta virvokkeen tarvetta.

—Tuossa nurkan takana on hyvä ravintola,—sanoi ajuri ja, kääntäen toiselle kadulle, toi Nehljudofin suurien kyltin alla olevien katu-ovien eteen. Turpea ravintolanpalvelija tiskin takana ja edeskäyvät, joskus ennenmuinoin valkoisissa vaatteissaan, istuen vieraiden puutteen tähden pöytien ääressä, tarkastivat uteliaasti tavatonta käypäläistä ja tarjosivat palveluksiansa. Nehljudof pyysi seltteriä ja istui tuonnemmaksi ikkunasta likasella pöytäliinalla peitetyn pikkupöydän ääreen. Kaksi olentoa istui teetä juomassa toisen pöydän ääressä ja heillä oli valkolasinen pullo edessään. He pyyhkivät hikeä otsaltaan ja tekivät kaikessa sovussa jotain laskuja. Toinen heistä oli mustaverinen ja kaljupäinen, niskassa samallainen mustan tukan reuna kuin Ignatij Nikiforovitshillakin. Tämä seikka muistutti Nehljudofille jälleen eilistä keskustelua langon kanssa ja sen, että hän oli aikonut vielä tavata lankoa ja sisarta ennen lähtöään. »Tuskin ennätän ennen junan lähtöä», ajatteli hän, »parasta kun kirjoitan». Ja saatuaan paperia, kirjekuoren ja postimerkin hän alkoi, tuon tuostakin ottaen kulauksen pyreilevää seltteriä, miettiä mitä kirjoittaa. Mutta hänen ajatuksensa eivät pysyneet koossa eikä hän mitenkään saanut kirjettä syntymään.

»Hyvä Natalia, en voi matkustaa muistissa eilinen ikävä keskustelu Ignatij Nikiforofin kanssa»…—alkoi hän.—»Entä sitten? Pyytääkö anteeksi, mitä eilen sanoin? Mutta minähän sanoin vaan mitä ajattelin. Ja hän voisi luulla että minä peruutan. Ja sitten tuo hänen sekaantumisensa minun asioihini… Ei, en voi…»—Ja hän tunsi jälleen inhon heräävän tätä vierasta, itseensä luottavaa ihmistä vastaan, joka ei voinut häntä ymmärtää. Nehljudof pani keskeneräisen kirjeen taskuunsa ja maksettuaan velkansa tuli ulos kadulle ja läksi ajamaan vankijoukon jälkeen.

Kuumuus oli yhä yltynyt. Seinät ja kivet ikäänkuin uhkuivat kuumaa ilmaa. Katukivet tuntuivat polttavan jalkoja ja Nehljudof oli polttaa kätensä koskettaessaan issikkarattaiden lakeerattua siipeä.