Hevonen juosta lonkutti velttona pölyisiä ja epätasaisia kivikatuja myöten; issikka torkkui; mutta Nehljudof istui ajattelematta mitään ja katseli välinpitämättömästi eteensä. Kadun päässä, erään suuren rakennuksen porttia vastapäätä, seisoi väkijoukko ja vartiomies kiväärineen.
Nehljudof pysähytti ajurin.
—Mikäs siellä on?—kysyi hän talonmieheltä.
—Mikä lie tullut vangille.
Nehljudof astui alas issikasta ja tuli väkijoukon luo. Katukäytävän laidalla, missä katu viertää, makasi epätasaisilla kivillä, pää jalkoja alempana, vanhanpuoleinen, punapartainen ja litteänenäinen vanki harmaassa mekossa ja samanvärisissä housuissa. Hän makasi selällään, kädet levällään, joiden päällä näkyi teerenpilkkuja, ja pitkien väliaikojen perästä veti henkeä korkean ja leveän rinnan nytkytellessä. Hän katseli taivaaseen päin jäykistyneillä vertyneillä silmillään. Hänen vieressään seisoivat huolestuneennäköinen polisi, katukauppias, postinkuljettaja, kauppapalvelija, vanha vaimo päivänvarjostin kädessä ja juoksupoika, tyhjä kori kainalossa.
—Arvaahan sen, että ne heikontuvat kun saavat linnassa istua, mutta eikös vaan panna menemään tämmöisessä jumalattomassa kuumuudessa,— nuhteli kauppapalvelija jotakuta kääntyen lähestyvän Nehljudofin puoleen.
—Kyllä se nyt siihen kuolee,—puhui itkevällä äänellä vaimoihminen, varjostin kädessä.
—Paita täytyy aukaista,—sanoi postinkuljettaja.
Polisi alkoi paksuin, vapisevin sormin kömpelösti päästellä auki nauhoja vangin suonikkaasta, punasesta kaulasta. Hänen mielensä näytti olevan kuohuksissa ja liikutettu, mutta kuitenkin hän katsoi tarpeelliseksi kääntyä väkijoukon puoleen:
—Mitä tähän pakkaudutte? Muutenkin on kuuma. Olette siinä ettei pääse tuulenhenkeäkään—.