—Tohtorin olisi pitänyt tarkastaa, ettei olisi noin huonona päästetty lähtemään, puolikuolleena,—puhui kauppapalvelija nähtävästi ylpeillen asetusten tuntemisestaan. Polisi sai vihdoin nauhat irralleen, oikasihe ja katsoi ympärilleen.
—Paikalla pois. Tämä asia ei teitä liikuta eikä siinä ole mitään katsomista!—puhui hän vilkaisten tunnustusta hakevasti Nehljudofiin, mutta löytämättä tätä tunnustusta hänen silmistään, katsoi vartiosotamieheen. Sotamies taas seisoi syrjässä tarkastellen länttään mennyttä korkoansa, eikä välittänyt ollenkaan polisin pulmista.
—Joihin asia kuuluu, eivät pidä huolta. Saako ihmisiä näin kiduttaa?
—Olkoon vaikka vankikin, ihminen hän on kuitenkin,—sanottiin väkijoukossa.
—Nostakaa hänen päänsä ylemmäksi ja antakaa vettä,—sanoi Nehljudof.
—Vettä ovat hakemassa,—vastasi polisi, kävi kiinni vankiin kainaloista ja vaivalla siirsi hänen ruumiinsa ylemmäksi.
—Mikä kansankokous siinä?—kuului yhtäkkiä ankara päällikön ääni ja vangin ympärille keräytyneen väkijoukon luo tuli nopein askelin polisikomisarjus tavattoman puhtaassa ja koreassa takissa ja vieläkin koreammissa pitkävartisissa saappaissa.
—Hajalle! Mitä siinä töllötätte!—pauhasi hän väkijoukolle, tietämättä vielä mitä varten oli keräännyttykään. Tultuaan luo ja nähtyään kuolevan vangin hän nyykäytti hyväksyvästi päätänsä aivan kuin olisi juuri tuota odottanutkin ja kääntyi polisimiehen puoleen.
—Mikä on?
Polisimies ilmoitti, että tästä oli marssinut eräs vankijoukko, että yksi vangeista oli kaatunut ja vartioupseeri oli käskenyt jättämään hänet siihen.