—No mitäs muuta kuin polisikonttoriin. Issikka—issikka!
—Talonmies jo juoksi hakemaan,—sanoi polisimies tehden kunniaa.
Kauppapalvelija rupesi jälleen sanomaan jotain kuumuudesta.
—Mitä se sinuun kuuluu? Häh? Mene matkaasi siitä,—ärjyi komisarjus ja katsahti niin ankarasti häneen, että kauppapalvelija pani suunsa tuppeen.
—Hänelle täytyy antaa vettä,—sanoi Nehljudof. Komisarjus silmäsi ankarasti Nehljudofiinkin, vaan ei virkkanut mitään. Ja kun talonmies toi ruukussa vettä, käski hän polisimiehen tarjota sitä vangille. Polisi nosti vangin päätä ja yritti kaataa vettä suuhun, mutta vanki ei ottanut sitä vastaan; vesi vuoti alas pitkin partaa, kasteli rintaa ja likaista, pölyistä paitaa.
—Kaada päähän!—komensi komisarjus ja polisimies otti litteän lakin vangin päästä ja kaatoi vettä sekä punaseen kiharatukkaan että paljaan pään päälle. Ikäänkuin peljästyksissä avautuivat vangin silmät hiukan enemmän, mutta hänen tilansa jäi muuten entiselleen. Pitkin kasvoja valui likaista tomua, mutta suu yhä samalla tavalla veti henkeä ja koko ruumis nytkähteli.
—Siinähän on yksi, otetaan se!—sanoi komisarjus polisimiehelle osottaen Nehljudofin issikkaa.—Aja tännemmäksi sinä sieltä!
—En jouda,—sanoi issikka pudistaen toimessaan päätänsä, silmiään nostamatta.
—Se on minun issikkani,—sanoi Nehljudof,—mutta ottakaa vaan. Kyllä minä maksan,—lisäsi hän issikalle.
—No mitä kuhnailette,—huusi komisarjus,—käykää kiinni vaan!