—Aikomus on muka säikäyttää minua,—sanoi hän.—Mutta älkääpäs luulkokaan—siitä ei tullut mitään. Polisimiesten jälkeen, jotka olivat tuoneet kuolleen, tuli huoneeseen polisikomisarjus ja välskäri.
Välskäri lähestyi kuollutta, tunnusteli vangin kylmää, kellertävää, teerenpilkkuista, vielä pehmeätä, vaan jo kalmankalpeata kättä, piteli sitä sitten omassaan ja laski irti. Se putosi kuolleen mahalle.
—Mennyttä kalua,—sanoi välskäri nyykäyttäen päätään, mutta päästi kuitenkin nähtävästi järjestyksen vuoksi auki märän, karkean paidan ja pyyhkäisten tieltä kiharaiset hiuksensa, painoi korvansa vangin kellertävää, liikkumatonta, korkeaa rintaa vasten. Kaikki olivat ääneti. Välskäri kohottautui, pudisti vielä kerran päätänsä ja kosketteli sormellaan ensin toista ja sitten toista luonta, joiden alta näkyivät siniset, lasiset, silmät.
—Ettepäs saa pelästymään,—puhui mielipuoli, koko ajan syljeskellen välskäriin päin.
—No mitä?—kysyi polisikomisarjus.
—Mitäkö?—toisti välskäri.—Ruumishuoneeseen se on vietävä.
—Onkohan se vaan ihan varma?—kysyi komisarjus.
—Mitenkäs muuten,—sanoi välskäri jostain syystä peittäen kuolleen paljastettua rintaa.—Voinhan lähettää lääkäriä hakemaan, antaa hänen katsoa. Petrof, mene sinä,—sanoi välskäri ja tuli pois kuolleen luota.
—Viekää hänet ruumishuoneeseen,—sanoi komisarjus.—Ja sinä tule sitten kansliaan, niin kirjoitat nimesi,—sanoi hän sotamiehelle, joka ei koko ajalla ollut jättänyt vankia.
—Ymmärrän,—vastasi sotamies.