Polisit nostivat kuolleen ja veivät takaisin alas rappusia myöten.
Nehljudof aikoi mennä heidän perässään, mutta mielipuoli pidätti hänet.
—Tehän ette näy olevan samassa liitossa, niin antaisitte minulle paperossia,—sanoi hän. Nehljudof otti paperossikotelonsa ja tarjosi hänelle. Mielipuoli, kulmakarvojaan liikutellen alkoi hyvin nopeasti kertoa kuinka häntä vaivataan kaikellaisilla päähänpistoilla.
—Nehän ovat kaikki minua vastaan ja meediumiensa kautta kiusaavat ja kiduttavat minua…—
—Suokaa anteeksi,—sanoi Nehljudof kuuntelematta loppuun ja meni pihalle saadakseen tietää minne kuollut vietiin.
Polisit olivat paarinensa jo päässeet pihan yli ja rupesivat laskeutumaan kellarikerrokseen. Nehljudof aikoi lähestyä heitä, mutta polisikomisarjus pysähytti hänet.
—Mitä haette?
—En mitään,—vastasi Nehljudof.
—Menkää siis tiehenne.
Nehljudof alistui ja meni issikkansa luo. Issikka torkkui. Nehljudof herätti hänet ja ajoi taas asemalle päin.
Ei ollut hän päässyt sataakaan askelta, kun vastaan tuli taaskin kivääriä kantavan sotamiehen seuraamana kuormarattaat, joilla makasi toinen, arvatenkin jo kuollut vanki. Vanki makasi selällään rattailla. Hänen ajeltu päänsä pienine, mustine partoineen tärisi ja kolhi rattaiden pohjaan. Litteä lakki oli valunut kasvoille nenään asti. Kuorma-ajuri paksuissa saappaissa ohjasti hevosta, käyden rinnalla. Takana kulki polisi. Nehljudof kosketti issikkansa selkään.