—Mitä ne tekevät!—sanoi issikka pysäyttäen hevostansa.
Nehljudof astui alas rattailta ja meni kuorma-ajurin jäljissä, taaskin palovahdin ohi, polisikonttorin pihalle. Täällä olivat palokuntalaiset jo lopettaneet vankkurein pesun ja heidän paikallaan seisoi nyt pitkänläntä, luiseva palomestari virkalakki päässä, ja kädet taskuissa ankarasti tarkasteli lihavaa, vaaleanruskeata orivarsaa, jota palokuntalainen kävelytti hänen edessään. Ori ontui etujalallaan ja palomestari puhui vihasesti jotain vieressä seisovalle eläinlääkärille.
Polisikomisarjus oli myöskin siinä. Huomattuaan tuon toisen kuolleen hän tuli kuorma-ajurin luo.
—Missä tämä nostettiin?—kysyi hän paheksuvasti pudistaen päätään.
Kuorma-ajuri nimitti kadun.
—Onko se vanki?—kysyi palomestari.
—Vankihan se on. Se on jo toinen,—sanoi komisarjus.
—Se on sitte kaunista! Mutta jopa onkin kuuma,—sanoi palomestari ja kääntyen palokuntalaiseen päin, joka oli viemässä ontuvaa hevosta, huusi:—pane nurkkapilttuuseen! Kyllä opetan sinut hevosia tärväämään, enemmän ne maksavat kuin sinä, senkin vietävä.
Vainaja nostettiin, kuten edellinenkin, rattailta ja vietiin vastaanottohuoneeseen. Nehljudof tuli aivan kuin hypnotiseerattuna jäljessä.
—Mitä haette?—kysyi häneltä joku polisi.