Hän meni vastaamatta mitään sinne, minne kuollutta vietiin.
Mielipuoli istui vuoteella ja poltteli ahnaasti Nehljudofin antamaa paperossia.
—Ahaa, vai palasitte,—sanoi hän ja rupesi nauramaan. Nähtyään kuolleen hän rypisti otsansa.—Taaskin,—sanoi hän.—Kyllästyttää tuo tuommoinen, enhän minä ole mikään poikanulikka? vai mitä arvelette?—kääntyi hän Nehljudofin puoleen kysyvästi hymyillen.
Nehljudof katseli kuollutta, jonka edessä ei enään ollut ketään ja jonka kasvot nyt olivat kokonaan näkyvissä. Niin ruma näöltään kuin edellinen vanki oli ollut, niin harvinaisen kaunis oli tämä, sekä kasvoiltaan että koko ruumiiltaan. Siinä oli ihminen voimainsa täydessä kukoistuksessa. Vaikka toinen puoli päästä oli ajeltu paljaaksi, oli tuo jyrkkä, matalalautainen otsa ja nuo ylennykset, mustien ja jo elottomien silmien päällä hyvin kauniit, samoin kuin pieni, vähän kaareutuva nenä ja hienot, mustat viikset. Sinertäviksi käyneet huulet olivat hymyssä; vähäinen parta kaunisti kasvojen alaosaa, ja pääkallon ajellulla puolella näkyi pieni ja kaunis korva. Kasvojen ilmeessä oli sekä levollisuutta, ankaruutta että hyvyyttä. Puhumatta siitä, että näistä kasvoistakin jo saattoi päättää, mitkä henkisen elämän mahdollisuudet olivat siinä kukistetut, näkyi tämän ihmisen käsien ja kahleissa olevien jalkojen luiden hienoudesta, ja voimakkaista jäntereistä kaikissa sen sopusuhtaisissa jäsenissä, mikä oivallinen, väkevä, sukkela ihmiseläin siinä oli tapettu; se oli eläimenäkin omassa lajissaan paljoa täydellisempi kuin tuo voilakka ori, jonka rikkoutumisesta palomestari oli ollut niin suutuksissa. Ja kuitenkin hänet oli näännytetty ilman että kukaan sääli häntä ihmisenä tai edes suotta tärveltynä työjuhtana. Ainoa tunne minkä hänen kuolemansa kaikissa ihmisissä herätti oli harmi siitä, että piti puuhata ruumis pois synnyttämästä mädännystä. Vastaanottohuoneeseen tulivat lääkäri ja välskäri sekä konttorin päällikkö. Lääkäri oli vankkarakenteinen, tanakka mies. Konttoripäällikkö oli pienehkö, lihava mukero, pää punanen ja pallonmuotoinen, jonka teki vielä pyöreämmäksi hänen tapansa koota poskensa pullolleen ilmaa ja vähitellen laskea se ulos. Lääkäri istuutui vuoteen reunalle kuolleen viereen, tunnusteli niinkuin välskärikin käsiä, kuunteli sydäntä ja nousi sitten pinkko-housujansa oikoen.
—Kuollut kuin kivi,—sanoi hän.
Konttoripäällikkö kokosi suun täydeltä ilmaa ja päästi sen hitaasti ulos.
—Mistä vankilasta?—kysyi hän sotamieheltä.
Sotamies vastasi, ja huomautti rautoja, jotka vielä olivat kuolleen jaloissa.
—Käsketään ottamaan pois, meillä on jumalankiitos seppiä,—sanoi konttoripäällikkö ja pullistettuaan taas poskensa, meni ovelle päin, ilmaa suustansa päästellen.
—Mistä syystä sen on noin käynyt?—kysyi Nehljudof lääkäriltä.