—Onko totta, herra, mitä kertovat, että kaksitoista henkeä vangeista jäi kuolleena tielle,—sanoi jylhällä miesäänellä vanha naisvanki.
Se oli Korabljova.
—En ole kuullut että kaksitoista. Minä näin kaksi,—sanoi Nehljudof.
—Tuntuivat sanovan että kaksitoista. Eikö niille senkin vietäville mitään siitä tule? Senkin pirut.
—Eikö naisista ole kukaan sairastunut?—kysyi Nehljudof.
—Akat ovat lujempia,—sanoi nauraen toinen matalakasvuinen vanki,—yksi tässä vaan otti ja rupesi synnyttämään. Siellä tuntuu huutavan,—sanoi hän osoittaen viereiseen vaunuun, josta päin kuului yhä samat voivotukset.
—Te kysyitte emmekö jotain tarvitsisi?—sanoi Maslova koettaen estää huuliaan iloisesti hymyilemästä,—niin eikö voisi jättää pois tuota naista, joka sairastaa. Sanoisitte esimiehille.
—Kyllä sanon.
—Ja sitten vielä, ettekö voisi toimittaa niin, että tämä tässä saisi tavata miehensä Tarasin,—lisäsi hän silmillään osottaen hymyilevää Fedosjaa. Se taitaa matkustaa teidän kanssanne.
—Herra, ei saa haastattaa,—huusi vartioväkeen kuuluva aliupseeri.