—Dmitrij, lakkaa,—sanoi Natalia Ivanovna.

—Mutta jos luovutan maan, niin ainakin kaikki muu jääpi heille, sillä tuskinpa menen naimisiin, ja jos menenkin niin ei tule lapsia … niin että…

—Dmitrij, jätä tuommoiset puheet,—sanoi Natalia Ivanovna, mutta Nehljudof näki kuitenkin, että Natalia oli iloissaan siitä mitä hän oli sanonut.

Edempänä I:sen luokan vaunun edessä oli vaan enää vähän väkeä, jotka yhä vielä katselivat siihen vaunuun, johon ruhtinatar Kortshagina oli viety. Muuten olivat kaikki matkustajat paikoillansa. Myöhästyneet matkustajat juosta höntyilivät pitkin asemasillan lankkuja, konduktöörit sulkivat vaunujen ovia kehoittaen lähteviä menemään paikoillensa ja saattajia tulemaan ulos.

Nehljudof astui sisälle auringon kuumentamaan, haisevaan vaunuun, mutta tuli heti jälleen ulos eteiselle.

Natalia Ivanovna seisoi vastapäätä vaunua muodikkaassa hatussa ja peleriinissä, rinnakkain Agrafena Petrovnan kanssa, eikä nähtävästi voinut löytää keskustelun ainetta. Ei saattanut edes sanoa: »écrivez», muista kirjoittaa, sillä he olivat jo kauvan sitten nauraneet veljen kanssa tätä eroavien suussa ainaista lausetta. Lyhyt keskustelu raha-asioista ja perinnöstä oli kerrassaan hävittänyt heidän välillään syntyneet hellemmät sisarussuhteet,—he tunsivat olevansa ikäänkuin vieroitetut toisistaan; niin että Natalia Ivanovna oli mielissään kun juna liikahti ja hänen ei tarvinnut muuta kuin nyykyttää päätänsä ja surullisen ja hellän näköisenä sanoa: »no hyvästi nyt Dmitrij, hyvästi vaan!»

Mutta heti kun juna oli lähtenyt, mietti Natalia jo kuinka hän ilmoittaa miehelleen keskustelunsa veljen kanssa, ja hänen kasvoihinsa tuli totinen ja huolestunut ilme.

Ja samaten oli Nehljudofinkin, vaikka hän sisarta kohtaan tunsi kaikkein parhaimpia tunteita eikä mitään häneltä salannut, nyt vaikeata ja kankeata olla hänen seurassaan ja teki mieli pian päästä hänestä. Hän tunsi ettei enää ole sitä Nataliaa, joka oli joskus ollut niin lähellä häntä, vaan on olemassa ainoastaan hänelle vieraan ja epämiellyttävän, mustaverisen miehen orja. Hän oli selvästi nähnyt, että Natalian silmät olivat erityisesti kirkastuneet vasta sitten kuin hän oli ruvennut puhumaan asioista, jotka olivat tärkeät Natalian miehelle,— maanluovuttamisesta talonpojille, perinnöstä,—ja tämä seikka suretti häntä.

XL.

Koko päivän auringonpaahteessa seisoneessa ja nyt ihmisillä täyttyneessä tilavassa III:nen luokan vaunussa oli kuumuus niin suuri, ettei Nehljudof voinut siellä olla, vaan jäi vaunun etusillalle, mutta hengittäminen oli täälläkin vaikeata. Nehljudof hengähti täydestä rinnastaan vasta silloin kun vaunut jättivät taaksensa asematalot, ja vetotuuli alkoi puhaltaa. »Tappoivat kuin tappoivatkin», toisti hän sisarelleen sanomansa sanat. Ja hänen mielikuvituksessaan kaikkien tämän päivän muistojen keskeltä nousi tavattoman elävinä tuon toisen vankivainajan komeat kasvot, kun tämä siinä makasi huulet hymyssä, otsassa ankara ilme, pieni lujarakenteinen korva ajellun, sinertävän pääkallon alla. Ja kauheinta kaikesta on, että hän on tapettu kenenkään tietämättä kuka hänen on tappanut. Mutta tapettu hän on kuin onkin. Häntä oli lähdetty viemään kuten kaikkia muitakin vankeja Maslennikofin määräyksestä. Maslennikof oli arvatenkin tehnyt vaan tavallisen temppunsa, allekirjoittanut ja pöllömäisellä kiemurallaan varustanut virkapaperin, eikä tietysti suinkaan pidä itseänsä syyllisenä. Vielä vähemmän voi itseänsä syyttää vankilan lääkäri, joka oli vangit tarkastanut. Hän oli huolellisesti täyttänyt velvollisuutensa, eroittanut erikseen heikot, eikä mitenkään voinut aavistaa, että olisi näin, kuuma, yhtä vähän kuin sitäkään, että he tulisivat lähtemään näin myöhään päivällä ja niin suuressa joukossa. Tirehtörikö? Mutta tirehtöri oli vaan toimeenpannut määräyksen, jonka mukaan, sinä ja sinä päivänä oli lähetettävä niin ja niin monta pakkotyöläistä, siirtolavankia, miehiä, naisia. Ei myöskään voi olla, syypäänä vartioupseeri, jonka velvollisuutena oli ottaa vastaan, määrätty luku vankeja ja jättää, käsistään sitten, toisessa paikassa sama määrä. Joukkokuntaa hän oli kuljettanut tavallisella tavalla, eikä saattanut mitenkään aavistaa, että niin voimakkaat ihmiset kuin ne, joita Nehljudof oli nähnyt, eivät kestä kuumuutta, vaan kuolevat, Ei kukaan, siis ole syyllinen—mutta nuo ihmiset ovat tapetut, ja heidät, ovat tappaneet nuo samat heidän kuolemaansa syyttömät ihmiset».