—Sääli. Minun on sääli. Minä pidän hänestä. Olkoon sitten sillä lailla. Mutta miksi sinä tahdot sitoa, sitoa itsesi,—lisäsi hän arasti.—Mistä syystä sinä matkustat?
—Matkustan siksi että minun täytyy,—vastasi Nehljudof totisesti ja kuivasti, ikäänkuin tahtoen siihen lopettaa keskustelun, mutta samassa häntä rupesi hävettämään tämä hänen kylmyytensä sisarta kohtaan. »Miksi en sanoisi hänelle kaikkea mikä on mielessäni?» ajatteli hän. »Ja kuulkoon sen mielellään Agrafena Petrovnakin,»—sanoi hän itsekseen, katsahtaen vanhaan palvelijaan. Agrafena Petrovnan läsnäolo vielä enemmän kehoitti häntä toistamaan päätöksensä sisarelle.
—Sinä puhut aikeistani mennä naimisiin Katjushan kanssa? Minä olin näetkös kyllä päättänyt sen tehdä, mutta hän itse on varmasti ja ehdottomasti hylännyt minun tarjoomukseni,—sanoi Nehljudof ja hänen äänensä vavahti niinkuin se vavahti aina hänen siitä asiasta puhuessa.—Katjusha hylkää minun uhrini, ja uhrautuu itse, omaan asemaansa nähden hyvinkin monessa kohden, enkä minä voi ottaa vastaan tätä uhria, jos se on hetkellistä. Ja nyt minä matkustan hänen mukanaan ollakseni siellä, missä hän on, ja aijon niin paljon kuin mahdollista auttaa ja keventää hänen kohtaloansa.
Natalia Ivanovna ei sanonut mitään. Agrafena Petrovna katseli kysyvästi Natalia Ivanovnaan ja nyökytteli päätään. Samassa tuli naishuoneesta taas äskönen kulkue. Sama kaunis lakeija, Filip, ja ovenvartija kantoivat ruhtinatarta. Tämä pysäytti kantajat, viittasi luokseen Nehljudofin ja surkeasti voihkaen tarjosi valkoisen sormuksilla täytetyn kätensä, kauhulla odottaen lujaa puristusta.
—Epouvautable!—sanoi hän kuumuudesta,—tätä en voi kestää. Ce climat me tue. Tämä ilmanala tappaa minut.—Ja puhuttuaan jotain venäläisen ilmanalan kauhuista ja pyydettyään Nehljudofia käymään heidän luonansa hän antoi merkin kantajille,
—Tulkaa siis välttämättä,—lisäsi hän jo liikkeellä ollessaan, kääntäen pitkulaiset kasvonsa Nehljudofiin päin.
Nehljudof tuli asemasillalle. Ruhtinattaren kulkue suuntasi oikealle I:een luokkaan päin. Mutta Nehljudof meni tavaroita kantavan työmiehen ja Tarasin kanssa, jolla oli säkki selässä, asemasillalle.
—Tuo on minun toverini,—sanoi Nehljudof sisarelleen osottaen Tarasia, jonka historian hän oli sisarelle jo ennen kertonut.
—Aijotko nyt todellakin kolmannessa luokassa,—sanoi Natalia Ivanovna, kun Nehljudof pysähtyi III:nen luokan vaunujen eteen ja työmies ja Taras menivät sinne.
—Niin, minun on mukavampi, kun olen Tarasin kanssa yhdessä,—sanoi hän.—Niin, ja kuuleppas sitten,—lisäsi hän,—Kusminskissa en vielä ole antanut maata talonpoikien haltuun; jos kuolen, niin sinun lapsesi perivät.