—Niin ihan äsken, minä näin heidän ruumiinsa.
—Mutta miksi ne tapettiin? Kuka tappoi?—sanoi Natalia Ivanovna.
—Tappoivat ne, jotka väkisin heitä kuljettivat,—sanoi Nehljudof hermostuneesti, tuntien että sisar katsoo tätäkin asiaa miehensä silmillä.
—Herranenaika!—sanoi Agrafena Petrovna, joka oli lähestynyt heitä.
—Niin, meillä ei ote vähintäkään aavistusta siitä, miten noita onnettomia kohdellaan, mutta täytyy tietää se,—lisäsi Nehljudof katsahtaen vanhaan ruhtinaaseen, joka, ruokaliina leuvan alla, istui pöydän ääressä, seideli edessään, ja samaan aikaan katsahti Nehljudofiin.
—Nehljudof!—huudahti hän.—Ettekö haluaisi virvoketta? Se on matkalle erinomaista!
—No ja mitä aijot tehdä?—jatkoi Natalia Ivanovna.
—Koetan parastani. En tiedä vielä mitä, tunnen vaan että jotain tässä on tehtävä. Ja mitä voin sen teenkin.
—Niin, niin, sen kyllä ymmärrän.—No entä se asia noiden kanssa,—sanoi Natalia hymyillen ja näyttäen silmillään Kortshagineihin,—onko todellakin kaikki loppunut?
—Ihan kokonaan, ja luullakseni ilman kaipausta kummaltakaan puolelta.