—Tulin jo aikoja sitten,—sanoi Natalia.—Me olemme täällä Agrafena
Petrovnan kanssa.—Hän osoitti Agrafena Petrovnaa, joka oli hatussa ja
sadenutussa ja ystävällisen arvokkaasti, hiukan hämillään kumarsi kaukaa
Nehljudofille, tahtomatta tätä häiritä.—Haimme sinua joka paikasta.
—Tähänhän minä nukahdin. Kuinka iloinen olen että sinä tulit,—toisti
Nehljudof.—Aloin kirjoittaa sinulle kirjettäkin,—sanoi hän.
—Todellakin?—sanoi Natalia säikähtäen.—Mitä sitte?
Missi kavaljeerinensa, huomattuaan että veljen ja sisaren välillä alkoi erikoinen keskustelu, meni tuonnemmas. Mutta Nehljudof istui sisarensa kanssa ikkunan viereen samettiselle sohvalle, minkä toiseen päähän joku matkustaja oli asettanut vaippakäärönsä ja kartonkirasiansa.
—Aijoin jo eilen teiltä lähdettyäni palata takasin ja pyytää anteeksi, vaan en tiennyt mitä hän siihen sanoisi,—sanoi Nehljudof.—Puhuin sopimattomasti sinun miehesi kanssa ja minua se vaivasi,—sanoi hän.
—Minä ihan arvasin, olin ihan varma, siitä,—sanoi sisar,—ettei se ollut sinun tarkoituksesi. Tiedäthän sinä.—Ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän kosketti Nehljudofin kättä. Tämä lause oli epäselvä, mutta Nehljudof ymmärsi sen täydellisesti ja oli liikutettu siitä, mitä se tarkoitti. Nuo sanat tarkoittivat sitä, että paitsi sitä rakkautta hänen mieheensä, joka piti häntä vallassaan, hänelle oli tärkeä ja kallis myöskin rakkautensa veljeen, ja että vähinkin riitautuminen tämän kanssa tuotti hänelle raskasta kärsimystä.
—Kiitos, kiitos sinulle. Voi mitä minä äsken näin,—sanoi Nehljudof kun muisti äkkiä, tuon toisen kuolleista vangeista.—Kaksi vankia on tapettu.
—Kuinka niin tapettu?
—Niin vaan tapettu. Heitä kuljetettiin tässä kuumuudessa. Ja kaksi heistä kuoli auringonpistoon.
—Mahdotonta! Kuinka? Nytkö? Ihanko äsken?