Taras istui onnellisen näköisenä käytävän oikealla puolen säilytellen paikkaa Nehljudofille, ja oli vilkkaassa keskustelussa häntä vastapäätä istuvan jäntevän miehen kanssa, joka oli työpaikalleen matkustava puutarhuri, kuten Nehljudof sitten sai tietää. Tulematta Tarasin luo Nehljudof pysähtyi käytävälle erään arvokkaan näköisen valkopartaisen vanhuksen kohdalle, joka jutteli nuoren talonpoikaisissa vaatteissa olevan vaimon kanssa. Vaimon vieressä istui sääret riipuksissa seitsenvuotias tyttönen, uutukainen, sarafaanihuivi päässä ja melkein valkoinen letti niskassa, herkeämättä naksutellen hampaissaan siemeniä.
Huomattuaan Nehljudofin vanhus korjasi takkinsa liepeen pois kiiltävältä penkiltä, jolla hän istui yksin ja sanoi lempeästi:
—Tehkää hyvin, istukaa.
Nehljudof kiitti, ja istui osoitetulle paikalle. Heti kun Nehljudof oli istunut, jatkoi vaimo keskeytynyttä kertomustaan.
Hän kertoi kuinka hänen miehensä, jonka luota hän nyt palasi, oli hänet vastaanottanut: kaupungissa.
Laskiaisen aikaan kävin tapaamassa ja nyt taas Jumalan avulla pääsin käymään kaupungissa,—puhui hän.—Ja jos Jumala suo, ehkä pääsen jälleen jouluna.
—Paras onkin kun käytte,—sanoi vanhus vilkaisten Nehljudofiin:—täytyy pitää silmällä, muutoin—kuka sen nuoren miehen tietää, kun se elää yksin kaupungissa.
—Eikös mitä, vaarikulta, minun ei ole niitä miehiä. Kuin nuori tyttö hän on puhdas ja viaton. Lähettää rahat kaikki viimeiseen ropoon kotiin. Ja kuinka ilonen hän oli tästä tytöstä sitten,—sanoi vaimo, suu hymyssä.
Siemenkuoria typeksivä ja äitinsä puhetta kuunteleva tyttö, ikäänkuin vahvistaakseen tämän sanoja, katsahti levollisilla viisailla silmillään vanhukseen ja Nehljudofiin.
—Jos mies on järkevä, niin sitä parempi,—sanoi vanhus,—eikö hän tuommoistakaan harjoita?—lisäsi hän osoittaen silmillään pariskuntaan, jotka olivat nähtävästi tehtaalaisia ja istuivat toisella puolella käytävää.