Tehtaalainen aviomies kulautteli pullonsa suusta viinaa, pää taakse taivutettuna, ja vaimo piteli sylissään pussia, josta pullo oli saatu, ja katseli ahnaasti mieheensä.
—Ei, minun ei polta eikä juo,—sanoi vanhuksen naapuri, käyttäen tilaisuutta kehuakseen vielä kerta omaa miestään.—Semmoisia ihmisiä ei maa monta nostata,—sanoi hän kääntyen myöskin Nehljudofin puoleen.
—No jos parempi niin pilalla,—sanoi vanhus katsellessaan äskeistä pariskuntaa. Juotuaan tarjosi tehtaalainen pullon vaimolleen, joka otti pullon ja nauru suussa päätään nyykyttäen rupesi hänkin juomaan. Kun tehtaalainen huomasi Nehljudofin ja vanhuksen tarkastelevan häntä, kääntyi hän heihin;.
—Mitäs herra katsoo? Ettäkö me juomme? Kuinka työtä teemme, sitä ei kukaan näe, mutta kuinka juomme, sen kaikki näkevät. Omia ansioitanihan minä juon—ja tarjoon vaimolleni. En muille kellekään.
—Niin, niin,—sanoi Nehljudof tietämättä mitä vastata.
—Enkös puhu totta vai? Vaimo on minulla mainio! Olen hyvin tyytyväinen häneen, sillä hän osaa olla hellä minulle. Enkös puhu totta, Maura, hä?
—Siin'on, ota pullos, en huoli enempää,—sanoi vaimo antaen hänelle pullon takaisin.—Äläkä löpise roskaa,—lisäsi hän.
—Kas noin se voi käydä,—jatkoi tehtaalainen:—osaa se olla hyvä, mutta osaa kyllä naristakin kuin rasvaamaton pyörä. Maura, enkös puhu totta hä?
Maura humalassa huitasi nauraen kädellään.
—Joko tartuit suustasi…