—Kas vaan, kas vaan, kyllä hän hyvillään hyvä on, mutta annas kun sattuu ohjas hännän alle, silloin se tekasee semmoisen tempun, ettei sovi sanoakaan… Ettäkö en puhu totta, hä? Antakaa te, herra, minulle anteeksi. Nähkääs, minä olen juovuksissa; mitä sille nyt mahtaa … sanoi tehtaalainen ja rupesi laittautumaan makuulle, asettaen päänsä hymyilevän vaimonsa polville.
Nehljudof istui jonkun aikaa vanhuksen seurassa, joka kertoi olevansa muurari, tehneensä sitä työtä jo 53 vuotta, muuranneensa lukemattomia uuneja, mutta nyt aikovansa levähtää, kun vaan tästä joutoaikaa saisi. Sanoi käyneensä kaupungissa toimittamassa pojille työtä ja nyt menevänsä maalle kotimökkiä katsomaan. Kuultuaan vanhuksen puheet päähän Nehljudof nousi ja meni paikalle, jota Taras oli hänelle säilyttänyt.
—No tehkää vaan hyvin, herra, ja istukaa. Säkin voimme siirtää tälle puolen,—sanoi Tarasia vastapäätä istuva puutarhuri ystävällisesti katsahtaen ylös Nehljudofiin.
—Kyllä sopu sijaa antaa,—sanoi Taras hymyillen laulavalla äänellään ja keikautti voimakkailla käsillään kahden puudan painoisen säkkinsä kevyesti kuin höyhenen ikkunan puolelle.—Tilaa on kyllältä, ja mikäs olis seistessäkin. Pelkkää rauhaa ja rakkautta eikä yhtään riitaa!—puhui hän hyvyydestä ja sydämmellisyyydestä loistaen.
Taras sanoi itsestään, että hänellä ei puhe suju ellei maista väkevää, mutta kun ottaa naukun, niin heti löytyvät sopivat sanat ja hän voi puhua mistä tahtoo. Ja Taras oli todellakin enimmäkseen vaiti selvänä ollessaan; mutta juotuansa, mikä tapahtui harvoin ja vaan erikoisissa tilaisuuksissa, tuli hän hyvin miellyttävällä tavalla puheliaaksi. Hän puhui silloin sekä paljon että hyvin, sangen yksinkertaisesti, totuudenmukaisesti ja erittäin ystävällisesti, mikä ystävyys paistoi hänen hyväntahtoisista, sinisistä silmistään ja suun alituisesta puoleen-vetävästä hymystä.
Semmoisella tuulella hän oli tänäänkin: Nehljudofin lähestyminen keskeytti hetkeksi hänen puheensa. Mutta saatuaan pussinsa paikoilleen hän istuutui entiseen tapaan, ja pannen väkevät työmiehen kätensä polville ja katsellen puutarhuria suoraan silmiin jatkoi kertomustansa. Hän kertoi uudelle tuttavalleen kaikissa erikoiskohdissaan vaimonsa juttua, selitti syytä, miksi tämä lähetettiin Siperiaan ja miksi hän itse nyt matkusti sinne vaimonsa mukana.
Nehljudof ei ollut koskaan vielä kuullut tämän jutun yksityiskohtia ja kuunteli nyt sentähden hyvin tarkkaavasti. Kertomus oli ehtinyt sille kohdalle, jolloin myrkytys oli jo tapahtunut ja perhe oli saanut tietää, että sen oli tehnyt Fedosja.
—Juttelen omasta surustani,—sanoi Taras kääntyen sydämmellisellä ystävyydellä Nehljudofin puoleen.—Sattui tässä eteen lokosa ihminen—tulimme puheisiin ja minä aloin kertoa.
—Niin, niin,—sanoi Nehljudof.
—No niin, veikkoseni, näin siis tuli asia ilmi. Äiti otti sen samaisen kakkaran ja sanoi vievänsä vallesmanniin. Isäukko on minulla maltin mies. »Elähän», sanoi hän, »lapsekas on vielä miniämme, ei tiennyt itsekään niitä teki, annetaan tuon olla. Ehkä se siitä parantuu». Vielä mitä, äiti ei ottanut kuuleviin korviinsakaan. »Sillaikaa se nutistaa meidät kaikki hengiltä kuin torakat», sanoi äiti, ja hynttyytti vallesmannin luokse. Tämä pölähti sillä kertaa meille. Heti vierasmiesten kanssa.