—Entäs sinä, mitä teit?—kysyi puutarhuri.
—Minä, veikkoseni, makasin mahankouristuksissa ja oksensin. Kaikki sisälmykset tahtoivat pursuta ulos, en saanut sanaakaan suustani. Isäukko valjasti kohta hevosen, pani Fedosjan rattaille ja ajoi vallesmanniin ja sieltä tutkintotuomarille. Mutta Fedosja, veikkoseni, niinkuin oli kohta alusta tunnustanut tekonsa, niin tutkintotuomarillekin kertoi kaikki järjestyksessä alusta pitäin:—mistä oli rotan myrkkyä saanut ja kuinka kakkarat paistanut. »Miksis tämän teit?» kysyi toinen.
—»Siksi», vastasi Fedosja, »että mies inhoittaa minua. Ja minulle on Siperia», sanoi hän, »parempi kuin elämä sen kanssa»,—minun kanssani, näet,—myhähti Taras.—Tunnusti Syynsä kaikissa kohdin. No, arvaahan, mikä siitä peräksi, linnaan viedä köryytettiin. Isäukko palasi yksin kotiin. Kiirein työaika oli käsissä, ja vaimoihmisiä meillä oli vaan äiti, hänkin jo heikko. Arvelimme että eiköhän sitä saisi sieltä takuuta vastaan takaisin. Isäukko läksi kun läksikin esimiehen luo, ei tullut mitään, läksi toisen luo, ja kävi viiden eri herran pakeilla, kunnes oli heittää koko puuhansa, mutta silloin sattui yhyttämään erään kirjurihtapaisen, sukkelan ja veikeän vekaleen. »Anna viitonen», sanoi tämä, »niin toimitan vapaaksi». Sopivat kolmesta ruplasta. Minä panttasin Fedosjan omat kankaat ja annoin rahat. Ja annas kun hän sitten kirjoittaa sutasi tuon paperin,—venytti Taras aivan kuin olisi laukauksen pitänyt seurata: paikalla tepsi. Minä olin jo itsekin silloin pystyssä ja kävin häntä kaupungista noutamassa.
—Tulin sitte, veikkoseni, kaupunkiin, sidoin tammani pihaan, otin paperin ja menin linnaan. »Mitä asiaa?»—»niin ja niin», sanoin, »emäntäni on täällä, teillä suljettuna».—»Onkos sinulla mitä paperia?» Tuppasin hänelle paperin. Hän katsahti siihen: »odotas», sanoi hän. Minä istahdin penkille. Aurinko meni jo yli puolen päivän. Esimies tuli ulos: »sinäkö», sanoo, »olet Vargushof?»—Minä olen.—»No ota vaimosi», sanoo. Paikalla avasivat portin. Hän tuotiin esille omissa vaatteissaan niinkuin pitikin.—No lähtään, nyt sitten.—»Oletkos tullut jalkasin?»—»Ei, kyllä minulla, on hevonen».—Tulimme pihalle, maksoin seisotushyyryä ja valjastin tamman, panin mitä oli heiniä istuimen alle. Fedosja istuutui, kietoi vaipan ympärillensä ja niin sitä lähdettiin. Hän, on vaiti ja minä olen vaiti. Vasta kun olemme tulemassa kotitaloon hän sanoo: »vieläkös äiti on elossa?» Minä vastaan: jo toki.—»Entä isäukko?»—Elää hänkin.—»Anna anteeksi minulle, Taras, tuhmuuteni».—Mutta minä sanoin: »mitäpä niistä entisistä,—jo kauvan sitten olen antanut». Enempää ei hän sitten puhunut. Tultiin kotiin, hän paikalla lankee äidin jalkain juureen. Äiti sanoo: »Jumala antaa anteeksi». Mutta isäukko tervehti ja sanoi: »ne on olleita ja menneitä. Elä rauhassa. Nyt on aika toinen,—vilja on pellolta korjattava. Ruis on noussut semmonen, ettei tahdo sirppi pystyä, sotkeutunut ja mennyt lakoon pitkin maata. Se on korjattava. Sinä joudat mennä Tarasin kanssa leikkaamaan».—Ja siitä pitäin alkoi Fedosja tehdä työtä. Ja työtä teki niin että ihmetellä piti. Meillä oli silloin kolme tesättinää arentimaata, ja Jumala antoi suuren sadon. Minä niitän, hän sitoo, ja sitten taas yhdessä sidomme. Minä olen hyvä työtä tekemään, ei minulta kesken jää, mutta hänpä vielä kahta sukkelampi, mihin vaan ryhtyy. Rivakka vaimo hän on, ja nuori, parhaissa voimissa. Ja entä kun nyt niin kiintyi työntekoon, että minun piti jo ihan asetella. Kotiin palattua sormet turpoovat, käsiä pakottaa ja lepo olisi tarpeen, mutta hänpä illallista syömättä juoksee liiteriin aamuksi lyhteen siteitä valmistamaan. Mikä muutos!
—Ja suostuiko se sinuunkin?—kysyi puutarhuri.
—Älä sanokkaan, niin pikiintyi minuun että olimme kuin yksi sydän. Mitä ikänä sanonkaan, hän heti ymmärtää. Äitikin vaikka on kyllä äkänen tuumaili: meidän Fedosjamme on kuin toiseen vaihdettu, ei tuntisi entiseksi. Kerran ajoimme molemmat lyhteitä hakemaan, molemmat istuimme vankkurien etupyörillä. Minä sanon: kuinkas sinä Fedosja tulit oikeastaan sen asian tehneeksi?—»Kuinkako tulin tehneeksi», sanoi hän, »en tahtonut elää sinun kanssasi, ennen vaikka kuolla».—Entäs nyt? sanoin minä.—»Nyt», sanoi hän, »sinä olet minun sydämmessäni».—Taras pysähtyi ja suu iloisessa hymyssä nyykähytti ihmetellen päätään,
—Juuri olimme päässeet pellolta, minä läksin viemään pellavia likoon, kun palaan sieltä kotiin,—tässä Taras vähän pysähtyi ja oli hetkisen vaiti,—mikäs on edessämme: käsky käräjille. Ja me kun jo olimme unohtaneet koko käräjät.
—Kyllä siinä on ollut varmaan paholainen mukana,—sanoi puutarhuri:—eihän ihminen omin päin rupeisi toisen sielua turmelemaan. Olihan siellä meidänkin puolella mies…—ja puutarhuri oli alkamassa jotain kertomusta, mutta juna hiljensi vauhtiansa.—Taitaa tulla asema,—sanoi hän,—pitääpä käydä juomassa.
Jutut keskeytyivät ja Nehljudof tuli puutarhurin perässä märälle asemasillalle.