Ja tahtomatta ikäänkuin päästää ohitsensa tätä valoa vaiennut satakieli alkoi puutarhassa jälleen viserryksensä.
Nehljudof muisti kuinka hän Kusminskissa oli alkanut miettiä elämäänsä, ratkaista kysymyksiä siitä, mitä ja kuinka hän tulisi tekemään, ja muisti kuinka hän oli sekaantunut näissä kysymyksissä voimatta niitä ratkaista, kun jokaisessa kysymyksessä oli ollut niin monta eri näkökantaa. Nyt hän teki itselleen samat kysymykset uudestaan, ja kummasteli kuinka yksinkertaista kaikki oli. Ja yksinkertaista se oli sentähden, ettei hän ajatellut miten hänen tulisi käymään, tämä kysymys ei edes kiinnittänyt hänen huomiotaan, vaan nyt hän ajatteli ainoastaan sitä, mitä hänen nyt oli tekeminen. Ja ihmeeksensä hän huomasi, ettei hän mitenkään voinut ratkaista kysymystä, mitä oli tehtävä hänen itsensä hyväksi, jota vastoin hän epäilemättömästi tiesi, mitä oli tehtävä muita varten. Hän tiesi nyt varmaan, että maa oli luovutettava talonpojille, sentähden että oli paha sitä pidättää. Tiesi epäilemättömästi, että piti oppia tuntemaan, päästä perille, selvittää itselleen, ymmärtää kaikki nuo tuomioistuimia ja rangaistuksia koskevat asiat, joissa hän tunsi näkevänsä jotain semmoista mitä muut eivät nähneet. Mitä tästä kaikesta seuraisi, sitä hän ei tiennyt, hän tiesi ainoastaan epäilemättömästi, että sekä edellistä, jälkimäistä että viimeistä hänen oli välttämättä tekeminen. Ja tämä luja vakaumus tuotti hänelle iloa.
Musta pilvi peitti nyt koko taivaan, ja elovalkeain sijaan näkyi jo salamoita, jotka valaisivat koko pihan ja kokoonlyhmistyvää taloa hajoavine verantoineen, ja jyrähdykset kuuluivat jo pään päältä. Kaikki linnut olivat vaienneet, mutta sen sijaan liikahtivat lehdet ja tuuli lehahti verannalle asti, missä Nehljudof istui, ja liehutteli hänen tukkaansa. Ripahti pisara, ripahti toinen, ja jo rämisi rumpuna peltikatto, kirkkaasti leimahteli koko ilma; samassa kaikki hiljeni, eikä ehtinyt Nehljudof lukea kolmeen, kuin ihan pään päällä jyskähti kauhea jymähdys, ja lähti kiiriskelemään pitkin taivasta.
Nehljudof meni sisälle taloon.
»Niin, niin»,—ajatteli hän,—»työ, joka meidän elämällämme tulee suoritetuksi, koko työ, sen koko ajatus on minulle käsittämätön, enkä minä sitä voi tajuta: mitä varten olivat tädit, mitä varten Nikolenka Intenjef kuoli, mutta minä jäin elämään? Mitä varten oli Katjusha? Ja mitä varten minun hulluuteni? Mitä varten tuo sota? Ja mitä varten sitä seuraava järjetön elämäni? Kaiken tämän ymmärtäminen, Isännän kaikkien aiheitten tietäminen ei ole minun vallassani. Mutta tehdä Hänen tahtoansa, joka on kirjoitettu minun omaantuntooni—se on minun vallassani, ja sen minä tiedän epäilemättömästi. Ja kun niin teen, olen ehdottomasti rauhallinen.»
Sade tuli alas virtana ja vuoti loristen katoilta ammeeseen, salamat valaisivat pihaa ja taloa nyt harvemmin. Nehljudof palasi takasin makuuhuoneeseen, riisuutui ja laskeutui vuoteelle, ei aivan pelkäämättä lutikoita, joiden olemassa oloa saattoi päättää rikkirevityistä, likasista seinäpapereista.
»Niin, tuntea itseänsä ei isännäksi, vaan palvelijaksi», ajatteli hän, ja iloitsi tästä ajatuksesta.
Hänen aavistuksensa menivät toteen. Tuskin oli hän sammuttanut kynttilän kuin elävät alkoivat häntä joka taholta syödä.
»Jos luopuu maasta, lähtee Siperiaan,—niin kirput, lutikat, siivottomuus.—Entäs sitten; jos se on kannettava, niin sen kannan.»—Mutta huolimatta tästä aikeesta hän ei voinut kantaa, vaan istui avatun ikkunan ääreen ihailemaan häipyvää pilveä ja jälleen esiintynyttä kuuta.