—He, heponi he,—huusi hän pysäyttäen hevosensa ja taakseen katsoen, mutta pystyharja varsa ei ollut takana, vaan oli syrjältä poikennut niitylle.
—Katos sinua hirtehistä, vai kartanon niityllekö menisit,—puhui musta, pörhöpartainen talonpoika kuunnellen suolakeheinän kahinaa, jonka läpi jälkeenjäänyt varsa juoksi pois kasteisilta, hyvänhajuisilta suoniityiltä.
—Kuuletko, jo tulee heinäaika, täytyy pyhäksi lähettää akat kitkemään,—sanoi laiha mies ryysyisessä kauhtanassa.—Muutoin menevät viikatteet pilalle.
—Kirjoita vaan alle muka,—jatkoi pörhöpartainen, arvostellen yhä herran puhetta,—mene sinne kirjoittamaan, kyllä se elävältä sinut nielee.
—Se on selvä,—vastasi äijä.—Eivätkä he enää mitään puhuneet. Kuului vaan hevosenjalkain töminää soraiselta tieltä.
VIII.
Palattuaan kotiin löysi Nehljudof hänen yösijakseen valmistetussa konttorihuoneessa korkean vuoteen, jossa oli höyhenpolstarit, kaksi tyynyä ja bordoonpunanen, kahdenmaattavaan sänkyyn aijottu, silkkinen, tiheillä korutikkauksilla varustettu, taipumaton peite,—nähtävästi pehtorin vaimon myötäjäisiä. Pehtori tarjosi Nehljudofille päivällisen jäännökset, mutta saatuaan kieltävän vastauksen ja pyydettyään anteeksi huonot varustukset, poistui ja jätti Nehljudofin yksikseen.
Talonpoikain kieltäytyminen ei lainkaan masentanut Nehljudofia. Päinvastoin, vaikka siellä Kusminskissa hänen ehdotuksensa oli hyväksytty ja koko ajan kuulunut kiitoslauseita, jota vastoin täällä oli osoitettu epäluottamusta jopa vihamielisyyttäkin, hän kuitenkin tunsi itsensä rauhalliseksi ja iloiseksi. Konttorissa oli tukahduttavaa ja likaista. Nehljudof meni pihalle ja aikoi lähteä puutarhaan, mutta muisti tuon yön, piikakamarin ikkunan, takimmaisen verannan,—ja hänestä oli epämiellyttävää kävellä paikoilla, joita rikokselliset muistot tahrasivat. Hän istui etehisen portaille hengittäen sisäänsä nuoren koivunlehden voimakasta tuoksua, josta täyttyi lämmin ilma. Hän katseli pimenevää puutarhaa ja kuunteli pauhua myllyltä, satakieliä ja jotain muuta lintua, joka yksitoikkoisesti piiperteli aivan verannan vieressä. Pehtorin ikkunassa sammutettiin valkea; idässä, liiterin takaa, alkoi taivas helakoitua nousevan kuun edellä; elovalkeat alkoivat leimahdella ja valaista umpeenkasvanutta, kukoistavaa puutarhaa ja hajoavaa taloa; kaukana jyrähti ukkonen ja kolmannes taivasta peittyi mustaan pilveen. Satakielet ja lintunen vaikenivat. Veden pauhun keskeltä kuului hanhien kaakatus, ja sitten kuului kylästä ja pehtorin pihalta varhaisten kukkojen laulu, kuten ne tavallisesti ennen aikaansa kiekuvat kuumina ukkosöinä… On sananlasku, että kun kukko varhain kiekuu, niin tulee hauska yö. Tämä yö oli Nehljudofille enemmän kuin hauska. Se oli hänelle iloinen, onnellinen yö. Mielikuvitus loi hänen eteensä uudestaan sen onnellisen kesän muistot, jonka hän oli viattomana nuorukaisena täällä viettänyt, ja hän muisti nyt itsensä semmoisena kuin hän oli sekä silloin että yleensä kaikkina elämänsä parhaimpina hetkinä. Hän muisti, vieläpä tunsi itsensä siksi samaksi, jona hän oli ollut, kun hän 14-vuotiaana poikana oli rukoillut, että Jumala ilmoittaisi hänelle totuuden, kun hän oli itkenyt äitinsä polvella erotessaan hänestä ja luvannut hänelle pysyä aina hyvänä eikä koskaan katkeroittaa hänen mieltänsä, tunsi itsensä siksi, mikä oli ollut silloin, kuin he Nikolenka Irtenjefin kanssa tekivät päätöksen, että tulisivat aina tukemaan toisiansa hyvässä ja koettamaan saattaa kaikkia ihmisiä onnellisiksi.
Hän muisti nyt, kuinka hän Kusminskissa oli joutunut kiusaukseen ja ruvennut säälimään rakennusta, metsää, taloutta ja maata, ja kysyi itseltään: sääliikö hän nytkin? Ja häntä kummastutti että hän oli edes voinut sääliä. Hän muisti kaikki mitä oli nähnyt: sen vaimon lapsinensa, jonka mies istuu vankilassa hänen, Nehljudofin, metsän haaskauksesta, muisti kauhistuttavan Martjonan, joka oli arvellut tai ainakin sanonut että heikäläisten naisten täytyy suostua herrojen rakastetuiksi; muisti tämän suhteet lapsiin, tavan millä lapsia kuljetettiin kasvatuslaitokseen, ja tuon onnettoman, hymyilevän, puuttuvasta ruuasta nääntyvän lapsen vanhuksen-kasvoineen ja ryysymyssyineen; muisti tuon raskauden tilassa olevan heikon naisen, jota olisi pakotettu työhön hänen, Nehljudofin hyväksi, siitä syystä että tämä työstä rasittunut nainen ei katsonut lehmäänsä, jolla ei ollut mitä syödä; ja siinä samassa muisti myös vankilan, paljaiksi ajetut päät, kopit, innoittavan hajun, kalisevat raudat, ja kaiken tämän rinnalla oman ja yleensä pääkaupunkilaisen herraselämän järjettömän ylellisyyden. Kaikki oli nyt ihan selvää ja epäilemätöntä.
Valoisa, melkein täysinäinen kuu nousi liiterin takaa ja pihan yli paneutuivat mustat varjot, ja rauta helkkyi hajoavan talon katolla.