—Jään vielä huomiseksi tänne,—jos muutatte mielenne, niin lähettäkää sana minulle.
Talonpojat eivät vastanneet mitään.
Näin ei Nehljudof saanutkaan mitään aikaan, ja hän meni takasin konttoriin.
—Sallikaahan huomauttaa, ruhtinas,—sanoi pehtori, kun he palasivat kotia,—että te ette milloinkaan pääse tolkulle tuon itsepäisen väen kanssa. Kun he kyläkokouksessaan kerran tekevät tenän, niin ette niitä siitä liikuta. Ne pelkäävät kaikkea. Nuo samat talonpojat, vaikkapa esimerkiksi tuo harmaapäinen, taikka se mustahko, joka pani vastaan,—ovat ylen viisaita miehiä. Kun täällä konttorissa joskus istutan sellaisen miekkosen teepöydän ääreen,—puhui pehtori,—ja haastelu pääsee vauhtiin, niin on hänellä järkeä loppumattomiin, ihan kuin milläkin ministerillä,—kaikki asiat hän arvostelee säntilleen. Mutta kyläkokouksessa hän on ihan toinen ihminen, kun pääsee kerran vänkkäämään yhtä ja samaansa…
—No, ehkä voisikin kutsua tänne kaikkien ymmärtäväisimpiä heistä,—sanoi Nehljudof:—kyllä minä heille tekisin tarkan selon.
—Miksei se kävisi päinsä,—sanoi hymyilevä pehtori.
—Vai niin, no käskekäähän sitten huomiseksi.
—Se käy hyvin päinsä,—sanoi pehtori ja hymähti vielä tyytyväisemmin,—käsken huomiseksi.
* * * * *
—Katos sitä vaan, kun oli keimee!—puhui musta talonpoika heiluen lihavan tamman selässä, pörhöisine, koskaan harjaamattomine partoineen. Hänen vieressään ajoi rautaisia liekoja helistellen toinen vanha, laiha, ryysyinen talonpoika. He veivät hevosia yösyötölle valtatien vierustoilla ja salaa kartanon metsässä.—Antaisi muka maan ilmaiseksi, kunhan kirjoittaisit alle; vähänkö ne ovat meitä vielä nylkeneet. Äläs poika, ei sitä niin vaan! Nyt me jo itse ymmärrämme,—lisäsi hän ja alkoi kutsua luoksensa yksikesäistä erille juossutta varsaa.