—Maita olisi viiden virstan päähän, mutta vuokralle annosta ei ole kysymystäkään, ovat nostaneet hinnan niin ettei siihen mikään pysty,—lisäsi hampaaton, kiukkuinen äijä.
—Punovat—meistä nuoria, vielä pahemmin kuin orjuuden aikana,—vahvisti hän vielä.
—Minä ajattelen samoin kuin tekin,—sanoi Nehljudof,—ja pidän maanomistamista syntinä. Ja sentähden tahdon antaa maan pois.
—Kyllähän se on hyvä asia,—sanoi vanhus Mooseksen suortuvineen, nähtävästi käsittäen että Nehljudof tahtoi antaa maan arennille.
—Sitä varten olen tänne tullutkin, en tahdo enää omistaa maata, mutta nyt pitäisi vaan ymmärtää kuinka päästä siitä.
—Anna pois talonpojille ja sillä hyvä,—sanoi hampaaton, vihanen äijä.
Nehljudof ensin hämmentyi, tuntien näissä sanoissa epäilystä hänen aikeensa vilpittömyyteen. Mutta heti hän kuitenkin ojentautui ja käytti tätä huomautusta sanoakseen mitä oli sanottavaa.
—Mielelläni antaisinkin,—sanoi hän,—mutta kelle ja millä tavalla? Kelle talonpojille? Miksi juuri teidän kunnallenne, eikä Deminskin? (se oli maan puolesta huono-osainen naapurikylä).
Kaikki olivat vaiti. Ainoastaan entinen sotamies sanoa tokasi: »Aivan niin».
—Niinpä siis,—sanoi Nehljudof:—sanokaa minulle miten tekisitte, jos teidän olisi jakaminen maa talonpojille?