—Mitenkö tekisimme? Jakaisimme koko maan henkiä myöten—tasan kaikille,—sanoi muurari, nopeasti nostaen ja laskien kulmakarvojansa.
—Kuinkas muuten? Tietysti henkiä myöten, vahvisti hyväsydäminen ontuva äijä valkoisissa jalkarievuissa.
Kaikki yhtyivät tähän lauseeseen, pitäen sitä riittävänä selityksenä.
—Miten niin henkiä myöten?—kysyi Nehljudof. Pitäisikö antaa talollisillekin, joilla jo on yksityistä maata?
—Ei suinkaan,—pisti siihen entinen sotamies koettaen ilmaista kasvoillaan iloista reippautta. Mutta se järkevä, pitkä talonpoika ei suostunut hänen kanssaan.
—Niin juuri, jakaa kaikille tasan,—vastasi hän jylhällä äänellään, hiukan mietittyään.
—Se ei käy päinsä,—sanoi Nehljudof, ollen jo edeltäpäin valmis tähän vastaväitteeseen,—Jos jakaa kaikille tasan, niin kaikki ne, jotka eivät tee itse työtä,—jotka eivät kynnä, ottavat ja myyvät omat osuutensa rikkaille. Ja taas kerääntyy maa rikkaiden käsiin. Niille taas, jotka pitävät osuutensa, lisääntyy väkeä, mutta maa on sillä välin jo viety kaikki. Ja niin ottavat rikkaat taas valtaansa ne, joille maa on tarpeen.
—Aivan niin,—kiiruhti sotamies myöntämään.
—Pitää kieltää myymästä maata, ja vaan joka itse kyntää,—sanoi muurari vihasesti keskeyttäen sotamiehen.
Siihen vastasi Nehljudof että on mahdoton pitää silmällä, kyntääkö joku itselleen, vai toiselle.