Nehljudofin ensimäinen tunne oli tyytyväisyys.
—Aa! Shenbok,—huudahti hän iloisesti, mutta samassa ymmärsi, ettei oikeastaan ollut mitään syytä iloita.
Se oli sama Shenbok, joka oli silloin käynyt tätien luona. Nehljudof oli jo kauvan sitten kadottanut hänet näkyvistään, mutta oli kuullut että tämä oli jättänyt rykmentin ja siirtynyt ratsuväkeen, ja veloistaan huolimatta yhä pysyi joillakin varoilla rikkaiden ihmisten piireissä. Hänen tyytyväinen, iloinen katsantonsa puhui samaa.
—Sepä oivallista että sain sinut kiinni. Kaupungissa ei ole ainoatakaan sielua. Mutta oletpa veikkonen vanhentunut,—puhui hän, nousten rattailta ja korjaten olkalappujaan. Käynnistäsi vaan saatoin tuntea sinut. No syömmekö yhdessä päivällistä. Missä teillä täällä saapi kunnollista ruokaa?
—Enpä taida nyt ehtiä,—vastasi Nehljudof ja ajatteli vaan kuinka pääsisi toveristaan loukkaamatta tätä.
—Mitä varten sinä olet täällä?—kysyi Nehljudof.
—Asioita, veikkoseni. Holhous-asioita. Minähän olen holhooja. Hoidan Samanofin asioita. Tiedäthän sen pohatan. Hän on varaton, mutta maata on 54 tuhatta tesättinää,—sanoi Shenbok jonkunlaisella erityisellä ylpeydellä, aivan kun olisi itse luonut kaiken tuon maan.—Asiat olivat aivan hunningolla. Maa oli kaikki talonpoikien hallussa. Nämät eivät maksaneet mitään ja rästejä oli yli 80 tuhatta. Minä muutin yhdessä vuodessa kaikki, ja nostin tulot 70 prosentilla. Ha?—kysyi hän ylpeänä.
Nehljudof muisti nyt kuulleensa, että tämä Shenbok juuri sen vuoksi että oli tuhlannut kaiken omaisuutensa ja tehnyt suuria velkoja oli jonkun erityisen suosituksen kautta määrätty erään vanhan tuhlailevan pohatan omaisuuden hoitajaksi ja nyt nähtävästi eli tästä holhojatoimestaan.
»Millä ihmeellä pääsisin hänestä loukkaamatta häntä?»—ajatteli Nehljudof katsellen noita kiiltäviä, vereviä kasvoja ja vahattuja viiksiä ja kuunnellen hänen hyväntahtoista toverillista löpinäänsä hyvistä ruokapaikoista ja kerskaamisiaan holhooja-asiain järjestämisestä.
—No, missä siis syömme?